Käsitellään vain kotimaan poliitikkoja, sillä onhan itsestäänselvyys, että suurvaltojen ulkoministerien ja muiden korkeiden viranhaltioiden yksi tärkeä pääsyvaatimus on kyky valehdella vakavalla naamalla. Meillä kotimaassakin on hyväksyttyä ja tavallista lyödä poliitikkoja, kuin sitä kuuluisaa vierasta sikaa. ”Eivät tarvitse selkärankaa, kun paksu nahka korvaa sen. Järjestelevät vain itselleen ja kavereilleen etuja ja virkoja. Pinta on teflonia, mikään ei tartu tai vaikuta. Valehtelevat tai vähintään puhuvat muunnettua totuutta. Eivät ymmärrä tavallisen ihmisen arkea ja elämää.” Tuntuuko tutulta ja jotenkin oikealta?
Mietitään hetki asiaa toisesta näkökulmasta. Ensinnäkin demokratian toimivuus vaatii tietyn määrän ihmisiä päätöksiä tekemään. Jos päättäjin arvostus putoaa niin alas, että yhä useampi ”tolkun ihminen” kieltäytyy lähtemästä mukaan, ketähän jää jäljelle? Lähes mikä tahansa päätös on aina kompromissi, joka saattaa johtaa kahtiajakoon. Toiset hyötyvät, toiset menettävät, ja kokevat kärsivänsä vääryyttä. Palaute on nykyään välitöntä ja kauniisti todeten ei aina salonkikelpoista. Eräs pitkän linjan poliitikko totesi vetäytyessään syrjään, että hän on kyllästynyt olemaan julkisena kusitolppana. Päätöksiä – myös kipeitä – on kuitenkin pakko tehdä. Aina kun budjettia katettaan velalla, se tarkoittaa verojen nousua myöhemmin tavalla tai toisella, eli alussa helppo tie vie lopulta umpikujaan. Tällä hetkellä kiinteistöistä käytävä keskustelu ennakoi veronkorotuksia. Taloa tai tonttia ei voi pakata mukaan uuteen asuinkuntaan, vaikka kuinka kirvelisi maksaa oman kotikunnan kohoavaa pakollista kiinteistöveroa.
Itse uskon, että suurin osa poliitikoista yrittää parhaansa, enkä usko olevani erityisen sinisilmäinen. Eduskunnasta kerrotaan, että yksityisesti monet kansanedustajat sanovat kyllä tietävänsä, mitä pitäisi tehdä vaikkapa valtion talouden tai työelämän pelisääntöjen kanssa, mutta se on poliittisesti mahdotonta. Esimerkkinä pari miljardia vuodessa vievä asumistuki maassa, joka ottaa koko ajan lisää velkaa. Mikähän puolue uskaltaisi ehdottaa sen leikkaamista vähitellen vaikka puoleen?” Perustellusti politiikkaa on usein sanottu mahdollisen taiteeksi. Katsotaanpa hiukan lähihistoriaa, miten asiapolitiikalla on pärjätty. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka ja filosofian tohtori Risto E.J. Penttilä nousivat eduskuntaan nuorsuomalaisen puolueen ehdokkaina. Puolueen ohjelma oli siihen aikaan ehkä osin radikaali, mutta hyvin mietitty. Puolue korosti mm. sivistystä, tiedettä, kulttuuria ja ympäristönsuojelua. Monien puolueiden ympäripyöreät vaaliohjelmat ovat edelleen tarkemmin tutkittuna samaa ”älyllistä tasoa” kuin vuosikymmenien takainen heitto ”verot valtion maksettaviksi”. Nuorsuomalaiset tekivät asiakeskeistä, tarkoin perusteltua politiikka. He eivät tietääkseni riekkuneet television älyttömissä huviohjelmissa tai muissa vastaavissa nykyajan ”sirkustapahtumissa” näyttäytymässä. Mitä tapahtui? Vuoden 1999 vaaleissa he molemmat putosivat eduskunnasta. Äänestäjät olivat täysin unohtaneet heidät, eikä heitä tai heidän työtään noteerattu äänestämällä.
Joskus demokratian pelisäännöt johtavat kummallisiin tilanteisiin. Imatran valtuustossa vaikutti 1980-luvulla Urpo Leppänen, joka aikoinaan valtakunnan tasolla lupasi poistaa Suomesta työttömyyden kuudessa kuukaudessa – ei muuten onnistunut. Urpo esitti yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Hän sai kunnallisvaaleissa äänisaaliin, jonka ansiosta SMP:n listalta nousi Imatran valtuustoon vain muutamia ääniä saaneita henkilöitä. Tämä johtui Suomessa käytössä olevan belgialaisen D’Hondtin vaalilaskentamenetelmästä, joka suosii suuria puolueita ja suuria äänimääriä.
https://peda.net/konnevesi/lukio/oppiaineet/yhteiskuntaoppi/yhteiskuntaoppi-1/y12/kkv/d/dm
Poliitikko on usein taloudellisesti riippuvainen urastaan. Harva voi sanoa kuten presidentti Koivisto pääministeriaikoinaan: ”Aina pitää olla valmis muuttamaan takaisin sinne kaksioon.” Poliitikko myös tapaa valtavan määrän ihmisiä. Jos hän ei muista tervehtiä jotakuta ennen tapaamaansa, tulkitaan se ylpeydeksi tai erään nesteen hattuun nousemiseksi. Jos taas hän varmuuden vuoksi tervehtii lähes kaikkia, se on ihmisten nuoleskelua. Valtakunnantason poliitikkojen liikkuminen ihmisjoukossa on melkoista pantomiiniä. Kun joku väittää kaikkia poliitikkoja pyrkyreiksi tai oman edun tavoittelijoiksi, voi siihen vain todeta, että se on matemaattisesti mahdotonta, Gaussin kellokäyrään kannattaa tutustua. Sehän selittää ns. normaalijakauman avulla laajasti asioita niin luonnontieteistä kuin meistä ihmisistäkin. Edellä kirjoitetun vastapainoksi on toki todettava, että kyllä niitäkin löytyy, sekä historiasta että nykypäivästä, joiden halpahintaista populismia voi vain kummastella. Lueskelin juuri Edwin Linkomiehen muistelmat, jotka käsittelivät myös kriittisiä sotavuosia. Hänhän toimi pääministerinä vuosina 1943-1944. Kyllä silloinkin osattiin pelin politiikka, vaikka maa oli tuhoutumisen partaalla. Vaikea sanoa, oliko kyseessä joidenkin kohdalla moraalin puute vai ymmärtämättömyys.
Päätösten tekoa haittaa nykyinen avoimmuus, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin. Tarvittavien kompromissien teko edellyttää luottamuksellisia neuvotteluja. Jos kaikki keskustelun avaukset ja alustavat tunnustelut vuodetaan julki heti alussa ja leimataan lehmänkaupoiksi, eivät asiat helposti edisty. Onhan niitäkin, jotka eivät periaatteessa suostu mihinkään myönnytyksiin. Tulokset näkyvät monissa maissa hedelmättömänä ”jumitilanteena” ja kansakuntien jakautumisena. Ennen sanottiin että herran pelko on herran alku. Poliitikoilla se pelko taitaa olla ihmisten reaktiot. Yhteenvetona mielestäni politiikka on kaukana Ihanneammatista. Meidän tavallisten ihmisten tehtävänä on seurata asioita ja yrittää erottaa ”jyvät akanoista”.
Otsikon kysymykseen lienee pakko vastata, että sekä että.
Asko U. Huuhtanen
Huuhtanen 