Kuulemme päivittäin eri asiayhteyksissä ihmisten törmäävän usein mitä erilaisimpiin työelämän haasteisiin, nämä eivät liity tieliikenteessä tai edes ihmisten kesken tapahtuviin fyysisiin törmäilyihin. Kyseessä on lähes aina ns. henkisen puolen haasteet, viisaammat käyttävät näissä yhteyksissä sanaa kuormittuminen. Maapallon jatkuvasti pienentyessä (rajojen avautuessa) sekä tietotekniikan kehittyessä olemme ilolla ottaneet vastaan liikkumisen mahdollisuuden ja vapauden sekä itsellemme uusiin asioihin tutustumisen, milloin omalla ja milloin vieraalla maaperällä tai vaikkapa näitä tarinoita nakutellen ”PeeCeen” ääressä.
Menneinä vuosina suuret ikäluokat (s. ennen 1954) ja öljykriisin sukupolvi (s. 1955-1964) työskentelivät ahkerasti nykyisen yhteiskuntamme perusedellytyksiä rakentaen hyvin lokeroituneinkin ajattelumallein. Työtä tehtiin tiettyjen kellonaikojen sisällä ja myös työtehtävät olivat suhteellisen rajattuja; johtaja johti, kamreeri kyttäsi, sihteeri kirjoitteli ja duunari duunasi. Kotiin tavattiin lähteä 16-17 aikoihin, töitä tehtiin ja kouluakin käytiin myös lauantaisin. Työstä oli tietyllä tavalla helppo irrota, pilli piippasi ja laitettiin rukkaset naulaan.
Hyvinvoinnin sukupolvi (s. 1965-1972) eleli hyvinkin onnellista ja taloudellisesti turvattua lapsuutta ja nuoruutta. He saivat kotoaan vahvat lähtökohdat sekä arvomaailmansa että työ- ja perhe-elämään lähestymisen näkökulmaan. Myös kouluttautuminen yleistyi ja kyseisen sukupolven maailmankatsomus alkoi avartumaan edellisiin verrattuna. Muotiin tuli tiimityöt, palkkiopalkkausmallit ja jossain määrin vapautunut liikkuminenkin töiden puitteissa. Hengennostatuskeinoina käytettiin työyhteisöissä milloin selkeää setelirahaa, milloin aivoriihiristeilyjä Suomenlahdella. Porukka teki asioita enemmän tai vähemmän yhdessä, mutta tavallisesti kuitenkin samaan tavoitteeseen, pärjäämiseen ja vaurastumiseen suuntautuen.
Lamasukupolven (s. 1973-1979) tultua työikäiseksi alkoi työelämänkin muutokset kiihtyä. Miten se sitten näkyi yhteisöissä ja ihmisissä? Yhteisökeskeisyys ei välttämättä enää ollut kovin suurta huutoa, työelämässäkin arvostustekijät alkoivat painottumaan yksilökeskeisyyteen. Tämä oli kehityssuuntauksena näin jälkikäteen ajatellen yksi ns. itsestään selvyyksistä. Tunnettiin, että ei ollut tarpeellista ”raataa” vain yhteisön eteen, pitihän minun itsekin saada jotain lisäarvoa jos kerran panostin työhöni. Entistä useammin vilkuiltiin työkaverin suuntaan ja heiteltiin ilmoille kysymyksiä – pitääkö ihmisille maksaa neljän seinän sisällä olemisesta vai työn tuloksista ja tuottavuudesta? Talous ja toimintamallit kehittyivät likipitäen käsi kädessä ja elintasomme hieman aiemmin noustua kohisten alkoi lasku jumalattoman nopeasti ja jyrkkänä, terveisiä vaan Sundqvisteille ja Lassiloille. Jatkuvaa nousua ei ole olemassakaan.
Seuraavat sukupolvet (X- ja Y) ovat määritelminä hieman päällekkäisiä edellisen porukan kanssa, mutta mitäpä siitä. Nämä sukupolvet ovat tottuneet ja menneet vahvasti sisään aiheena olevaan 24/7 ajatteluun ja toimintaan. On nykyaikaiset viestintävälineet ja tekniset toimintaedellytykset sekä ennen kaikkea halu olla aina läsnä ja tavoitettavissa. Malli on näin iäkkäämmin silmin mielenkiintoista seurata; välineitä on mutta muistetaanko perusasioita? Mistä minulle maksetaan, mitä se viestintä taasen olikaan – yhden vai kahdensuuntaista tiedonkulkua? Miksi teen työtäni ja mitä tavoittelen? Miten huomioin ympäristöäni – ihmistä ja luontoa? Mitkä olivatkaan sallittuja keinoja päämäärään pääsyssä vai käytetäänkö kaikkia olemassa olevia – kyynärpäitä, niin kuin iäkkäämmät kassajonoissa?
Erilaisia ovat ikäluokkiemme ”synnit” ja aina pitäisi muistaa että kaikissa ajoissa ja asetelmissa on sekä hyvät että huonot puolensa. Ajan henkeen kuuluvia toimintamalleja tulisi mielestäni muistaa joskus mitata myös faktoilla.
Mikäpä on se kaikkien paheidemme äiti? Onko se vanhustemme viettämä aika pullojen ja pelikoneiden ääressä – voi olla, mutta siinä kaiketi menetetään valtakunnan mittakaavassa vain satunnaisia yksilöitä. Mitä edellä mainituista ikäluokista koskee se aikamme ”suurin tauti” – mä en kestä enää – mä hajoan – mä tarvitsen omaa aikaa.
Tästäkin löytynee jotain oikeasti tutkittua faktaa. Etsi ne tai mieti itse – tähän päivään ja ajan henkeen ei kuulu se, että joku tulee ja asentaa tiedon päähäsi, on otettava vastuu itsestä. Päädytäänpä mihinkä lopputulokseen tahansa, yksi asia lienee varma; tämänhetkiset käyttäytymismallit siirtyvät vahvasti myös tulevalle sukupolvelle. Aivan, niille nassikoille, joista juuri kasvatetaan seuraavia ”aikuisia”. Haluaisitko heidänkin popsivan pillereitä huuleen aina vastoinkäymisiä kohdatessaan? Eihän päästetä tilannetta niin pitkälle, mikäli korjaamme virheemme säästämme sekä lapsiamme että luontoamme. Eivät tulevaisuudessa ”ulosta” pahaa oloaan ympäristöönsä eivätkä lääkejäämiä luontoon.
Ihmisen perustarpeet lienevät kullakin sukupolvella edelleen samat, kuten herra Maslow ne joskus muinoin määritteli. Aina, kun edelliseen tarveportaaseen on päästy tavoitellaan seuraavaa.
Jos muistat, niin Maslow’n mukaan ihmisen tarpeiden hierarkinen järjestyshän oli osapuilleen seuraava:
- fysiologiset tarpeet (hengissä säilymisen fyysiset edellytykset, kuten ruoka, juoma, hengitysilma)
- turvallisuuden tarpeet (suojautuminen erilaisilta vaaroilta)
- yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet (ystävyys, rakkaus, ryhmään kuuluminen)
- arvonannon tarpeet (itsearvostus, kunnioituksen saaminen muilta).
- itsensä toteuttamisen tarpeet (omien kykyjen saaminen täyteen käyttöön esimerkiksi työssä tai vanhemmuudessa).
Näistähän ensimmäinen oli perustavin ja viimeinen se korkein tarve. Toivotaan ettemme joudu kovasti ottamaan takapakkia – ympäri mennään ja yhteen tullaan.
Ei se kivikausikaan ole enää niin kaukana, kysy vaikka Putinilta tai Trumpilta.
Kari U. Huuhtanen
Huuhtanen 