Kaikilla kansoilla on omat menneisyyden sankarinsa. Sitä hienompaa, mitä enemmän nämä menneisyyden myyttiset hahmot kuten muun muassa Hannibal, Napoleon Bonaparte, Aleksanteri Suuri, Vilhelm Valloittaja ja monet muut valloittivat naapurimaita ja laajensivat valtakuntaansa. Harvemmin ajatellaan, mitä se tarkoitti käytännössä. Loputonta tappamista, raiskaamista, ryöstelyä, kulkutauteja, mielivaltaa. Tämä kaikki on siis edelleen tarunhohtoista sankaruutta ja nationalismin polttoainetta monissa maissa. Järjestetään muistojuhlia pönäköine puheineen lippuineen ja kulkueineen. Tosiasiat ja historian tulkinnat voivat olla hiukan sinnepäin. Kukapa voi tarkalleen tietää, miten asiat satoja vuosia sitten menivät, mielikuvitukselle jää tilaa.
Jotkut jälleensyntymään uskovat kertovat, että he ovat edellisessä elämässään olleet kuka Tsingis-kaani, kuka Julius Caesar. Kukaan ei tietääkseni ole kuitenkaan ilmoittanut olleensa Ludwig XIV:n kunniatehtävässä, kun tämä hoviväen ympäröimänä oli tehnyt tarpeensa ja arvokas virkamies pyyhki kuninkaallisen peräpeilin hienoilla kangaspyyhkeillä.
Entä oma kaukaisempi historiamme? Kalevala on enemmän kertovaa kansanrunoutta kuin suoraviivainen sankarieepos. Sammon ryöstö ei vastaa suuren sotaretken kuvausta. Lönnrot keräsi vanhat runoaarteet ilmeisesti viime hetkillä 1800- luvun alkupuolella. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin ainakin osa aineistosta olisi todennäköisesti jo unohtunut.
1618-1648 käytiin Euroopassa 30-vuotinen sota. Se saatiin alkuun pitkän propagoinnin ja kansankiihotuksen jälkeen. Kielenkäyttö oli rajua. Muun muassa Lutheria ja monia muitakin kutsuttiin antikristuksiksi, kovaa tekstiä tuohon maailman aikaan. Alkuun sota oli, jos hiukan mutkia oiotaan, uskonsotaa protestanttien ja katolisten välillä, mutta vähitellen uskonnon merkitys väheni ja sota muuttui valtataisteluksi. Koulusta on ehkä jäänyt mieleen hakkapeliitta-nimitys – muotoutunut ”hakkaa päälle” taisteluhuudosta. Jos koulunkäynnistä on vuosikymmeniä, on silloin ehkä puhuttu Topeliuksen ”Välskärin kertomuksista” tai luettu muita kirjallisia sankaritarinoita hakkapeliittojen uroteoista. Vastapuolen päälliköistä jäi mieleen demoninen Albrecht von Wallenstein ja jo ikääntynyt Johann Tilly. Ruotsi-Suomen joukot lähtivät puhdasotsaisen kuninkaansa Kustaa II Adolfin johdolla vuonna 1630 puolustamaan lutherilaisuutta. Todellisuudessa kyse oli valtapolitiikasta, Ruotsin suurvalta-aika oli alkamassa. Suomi oli tuohon aikaan osa Ruotsia, Ruotsin itäinen maakunta. Valtakuntien rajat olivat noihin aikoihin epämääräisiä ja Suomi nimeäkään tuskin käytettiin nykymerkityksessä.
Kummallista kyllä, sotajoukkoja oli suunnilleen yhtä paljon valtakunnan kummastakin osasta, kymmeniä tuhansia. Lisäksi armeijaan kuului ajan tavan mukaan palkkasotureita – kansalaisuuksia oli kymmeniä. Armeija oli tehokas ja iskukykyinen. Sota käytiin suunnilleen Saksan alueella ja jälki oli hirvittävää. Kun Westfalenin rauha sovittiin 1648. Se oli Saksalle vuosi 0. Magdeburgin 30000 asukkaasta oli jäänyt henkiin vajaa viisituhatta. Rutto oli surmannut 10000 müncheliläistä viikossa. Württembergin väestöstä oli jäljellä kymmenesosa entisestä, Pfalzissa oli menehtynyt neljä viidestä, Böömissä kolme neljästä. Saksan 35000 kylästä oli jäänyt ehjäksi viisituhatta.
En muista, että historian tunneilla olisi kerrottu, että hakkapeliitat muiden mukana ryöstivät ja tuhosivat Saksassa 18000 kylää, 1500 kaupunkia ja polttivat maan tasalle 200 linnaa. Saksan 21 miljoonasta asukkaasta oli jäljellä sotavuosien jälkeen vain 12 miljoonaa ja ennen vauras maa oli vajonnut kurjuuteen. Pohjoisen Euroopan kehitystä vuosisatoja edistänyt kaupallinen Hansa-liitto murskattiin. Saksa eristettiin umpioon meriltä ja muilta mantereilta. Se pirstottiin yli 300 ruhtinaskunnaksi. 30-vuotisella sodalla oli syvällinen vaikutus saksalaisten ajatteluun ja yhteiskunnan kehitykseen – vuosisadoiksi eteenpäin.
Ennen 30-vuotista sotaa kauppakaupunkien, kauppiassukujen ja kiltojen talot ja porvariston prameat raatihuoneet olivat jättäneet varjoonsa ruhtinaiden kaupunkipalatsit. Toisin sanoen kansalaisyhteiskunnan kehitys oli hyvässä vauhdissa valtiovallan rinnalle. Sodan jälkeen ruhtinaat rakennuttivat suunnattomia palatseja valtansa vertauskuviksi ja pitivät yllä hoveja. Kansalaisyhteiskunnan asema heikkeni. Kaupankäynnin asemasta hallinto ja armeija tulivat yhteiskunnan arvostetuimmiksi ja tärkeimmiksi toimialoiksi. Saksalaisista tuli alamaisia, tottelevaisia ja kuuliaisia. Eräs keskiajan paaveista käytti Saksasta nimitystä, ”terra obidientiae”, tottelevaisuuden maa.
Tuho ja hävitys olivat läsnä ja pysyivät kansan muistissa. Ne saivat ihmiset alistumaan kenen tahansa tahtoon, jonka uskoivat pystyvän säilyttämään vakaat olot. Yhteiskunta oli epäoikeudenmukainen, mutta silti parempi kuin kaaos. Asian vierestä, sama ilmiö äänestyskopissa vallitsee Venäjällä 90-luvun hullujen vuosien jälkivaikutuksena.
Alettiin elää tuhansissa kyläyhteisöissä ja pikkukaupungeissa hiljaista provinssielämää kaukana ajan henkisistä virtauksista. Syntyi sisäänpäin kääntynyt seurallinen elämäntapa kyläfestivaalien, viini- ja sadonkorjuujuhlien, perhejuhlien ja soittokuntien Saksa. Joukosta ei ollut tapana erottautua.
Jälkiviisaasti voisi pohtia, miten tämä kaikki on vaikuttanut Saksan ja koko maailman vaiheisiin myöhemmin, rajaton kuuliaisuus ja alistuminen vallanpitäjien tavoitteiden välikappaleeksi. Tosin tärkeämpää on ehkä etsiä raakaa todellisuutta sankarimyyttien takaa.
Asko U. Huuhtanen
Lähteet: Topelius, Välskärin kertomuksia, Wikipedia, Erkki Toivanen, Iltakävelyllä, Otava 2002
Huuhtanen 