Viime päivien lehtiotsikoita: Metsäteollisuuden lakot jatkuvat – Teollisuusliitossa halutaan kohdistaa rankka keino lakon aikana töitä tekeviin ”rikkureihin” – Paperiliiton, Teollisuusliiton ja Pron laajat lakot metsäteollisuudessa alkoivat – Sähköliiton lakko päättyy viidessä yrityksessä – liitto hyväksyi paikallisen ratkaisun – Postilakko päättyy, oppositio vaatii demariministereitä tilille Posti-jupakasta: ”Vaikuttaa vähintäänkin sekavalta”.
Näin meillä tasa-arvoisessa Suomessa edelleen rakennetaan ja ylläpidetään ns. hyvinvointivaltiota. Tai ainakin kovasti yritetään rakentaa ja ylläpitää. Mikäpä siinä, vanhan sananlaskunkin mukaan ”ympäri mennään ja yhteen tullaan”. Työtaisteluoikeus ja lakko-oikeus ovat työntekijöiden työtaisteluoikeuteen kuuluvia oikeuksia. Varsinaisia perusoikeuksia kyseiset oikeudet eivät ole, mutta ne kuitenkin liittyvät hyvin läheisesti perusoikeuksiin kuuluviin ammatilliseen yhdistymisvapauteen ja järjestäytymisvapauteen. Työtaisteluoikeus ja lakko-oikeus ovat työntekijöille kuuluvia niin sanottuja kollektiivisia vapausoikeuksia. Suurlakko vuonna 1905 oli kaikkien lakkojen ”äiti”, jonka henki oli vallankumouksellinen. Viikon kestänyt lakko oli suomalaisten yhteinen kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan. Se johti eduskunnan perustamiseen ja naisten äänioikeuteen. Toisaalta suurlakko pohjusti jo seuraavalla vuosikymmenellä käydyn sisällissodan tapahtumia. Onko tässäkin asiassa historia toistamassa itseään, siis ympäri mennään… milloinkahan aloitamme suuremmat keskinäiset kähinämme?
Kokonaisuutena näen lakkoilun ja työnseisaukset lähinnä tarpeettomina oman edun tavoitteluun liittyvinä ”kuittauksina” osapuolten välillä, vuoroin vieraissa ideologiana. Nousukausina duunari painaa hiki otsalla, kovalla – siis suhteettoman kovalla hinnalla työtä ja tekijäpulan yllättäessä vaatii aina vaan lisää jonkintasoista mammonaa itselleen unohtaen samalla arkirealismin ja sen, että ansion ja työn vaativuuden tulisi olla järkevässä suhteessa toisiinsa. Työnantajahan muistaa tämän suhdanteiden muuttuessa. Työnantajasta tuleekin ”riistäjä”. Laskukauden saapuessa ja talouden hiipuessa työnantaja pitää jatkuvia YT-neuvotteluja, ”pelottelee” tarpeettomasti porukkaa heikon taloussuhdanteen tuomina tehostamistarpeina jonka tuloksena voimme lähettää sinutkin ”kilometritehtaalle”. Vain viisisataatuhatta odottaa juuri sinun työpaikkaasi.
Parempien suhdanteiden saapuessa duunari myös muistaa edellisen kierroksen, nyt mennään lakkoon tai pistetään jotkut putiikit saartoon tai jotain sellaista. Yhdessä tekemisessä on voimaa, lähdetäänpäs myös portille rikkureille huutelemaan. Eihän työnantaja voi tätä hyväksyä sillä koneiden pitää pyöriä, pistetään perkules työsulku niin oppivat duunarit olemaan. Kyllä meidän kantti ja kukkaro sen kestää. Lakko loppuu ja duunarit ovat ihmeissään – ai ettei saa mennä töihin, porvari perhana minkä teki! Mistäs minä nyt saan rahaa, kun ei nuo lakkoavustukset tahdo oikein riittää elämän pyörittämiseen?
Ympyrä lieneekin jo sulkeutunut, aloitetaan kierros siis alusta. Liikaa työtä-lakko-liian vähän työtä-YT:t-potkut-lakko-saarto-työsulku jne.jne. – yhteenkin siis tullaan. Jokaisen vastakkainasettelun yhteydessä ainakin työ, tuotanto, talous, tehokkuus ja henkilösuhteet kärsivät. Puhumme usein eri yhteyksissä voittajista ja häviäjistä. Eri osapuolet esittävät julkisuudessa lakkoilun ja/tai ansiotason vaikutuksia tyyliin; tämä on se ainoa totuus. Kumpikin on haalinut tietonsa parhaaksi katsomistaan tilastoista ja toinen on venyttänyt excel-taulukkoaan pituus- ja toinen leveyssuunnassa riippuen siitä miten haluaa tilannetta kuulijoille ja näkijöille visualisoida. Siis jälleen oma etu edellä mennen. Edellä olevista on helppoa seuloa häviäjät, mutta mistä löytäisimme ne voittajat?
Tilanteiden lauettua ja työrauhan palauduttua kuulemme usein saman tyyppisiä arvioita, kun vaalitulostenkin selvittyä. Kaikki ovat omasta mielestään voittajia. Jotkut esittävät arvionsa hymyssä suin ja toiset väkinäinen hymy naamallaan. Jatkavat siis valehteluaan. Ei ole ihminen vuosien saatossa mitään oppinut, ei edes kokemusperäisistä asioista. Johtuisiko se siitä, että ns. hiljainen tieto häviää niin työelämästä kuin politiikastakin aiempaa nopeammin. On saatu ”kiertonopeus” kohdalleen, kun kaikki yli nelikymppisetkin luokitellaan ”kuolleiksi” ja hyödyttömiksi työelämässä. Ei oteta töihin eikä varsinkaan mukaan päätöksentekoon, ettei tarvitse kuunnella ”ukkojen” muistelua menneiltä ajoilta, niin kuin jostain -80 luvulta.
Minäpä ajattelin paljastaa tässä yhteydessä sen suuren salaisuuden – ketkä ovat niitä oikeita voittajia? Oikeita voittajia ovat kaikkien parjaamat rikkurit! He ovat ainoita, joilla mielenrauha säilyy. Huudelkaa vaan lakkoilijat, kyllä ääntä mahtuu maailmaan. Minä teen töitä, saan palkkani, kerrytän eläkettäni. Sinä saat lainata kansallispukuumme kuuluvia keltaisia liivejä, potkia portin ulkopuolella kivenmurikoita, huudella rikkureille ja antaa junttimaisiksi luokiteltavia lausuntojasi kaiken karvaisille ”journalisteille”. Onko rikkuri nimitys vielä ajankohtainen? Näyttäisi olevan, mutta muistettakoot että henkilön yksilönvapauteen puuttuminen on lainvastaista, tietyn kansanryhmän nimittely on lain vastaista, kiihottaminen kansanryhmää vastaan on lain vastaista. Outoa, ettei näihin asioihin haluta lainvalvojien puolesta puuttua, vaikka kyseiset seikat on kaikkien luettavissa perustuslaistamme ja muistetaan monissa muissa yhteyksissä. Sieltä löydät myös tekstiä järjestäytymisvapaudesta. Mikäli aihe kiinnostaa, niin klikkaa linkkiä Finlex.fi.
Mitä halusin tässä lyhyessä vuodatuksessani viime kädessä tuoda esiin? Luetun ymmärtäjille aihetta ei tarvitse sen kummemmin selvitellä, mikäli luit riveiltä etkä niiden välistä. Muita pyytäisin huomioimaan ainakin sellaisen seikan, että kun olet peräämässä oikeuksiasi missä roolissa hyvänsä, niin muistathan huomioida myös toisen osapuolen oikeudet, älä anna tunteiden viedä. Ainoa tapa ylläpitää hyvinvointiyhteiskuntaamme on samaan suuntaan tekeminen ja katsominen. Vanhakantaisesta vastakkainasettelusta ei hyödy kukaan….paitsi se rikkuri. Asetetaan jatkossa vaikkapa yhteisiä, realistisia tavoitteita. Hyviä toteutustapoja voi olla useita. Kukin sitten tehdessään ja touhutessaan saa siitä myös itselleen oikeutetun ja tehtävänsä mukaisen taloudellisen ”mammonan”. En tarkoita tällä valtionyhtiöiden palkkausmallien mukaisia ansaintatasoja, niistä saa raavittua useampiakin vertaansa vailla olevia tarinoita.
Medianäkyvyyden perusteella näyttäisi, että Suomessa lakkoillaan paljon, mutta näin ei ole. Moninkertaisesti enemmän lakkoiltiin 1970- ja 1980-luvuilla. Osapuolet eivät tuolloin niinkään paistatelleet julkisuudessa, vaan lakot olivat paikallisia kähinöitä poliittisesti aktiivisena aikana. ”Kommunistit ovat kadonneet”, sanoo lakkoilun historiaan perehtynyt ekonomisti Antti Koskela etsiessään syytä lakkojen määrän romahtamiselle 1990-luvulta lähtien.
Antti Koskela on valitettavasti väärässä, hän katseli kommentoidessaan väärään suuntaan. Kommunistit vaihtoivat hyväosaisten kanssa paikkaa ja rooleja. Kaikki perinteiset, hyvinvointiamme tuhoavat ”kommunistit” löytyvät …. mistäpä muualta, kun hallituksestamme. Lakko ei ole pakko, se on ”kuittailua menneiltä vuosilta” ja kiitos epäyhtenäisten hallitustemme toilailuista. Muuttuuko politiikka koskaan ratkaisukeskeiseksi?
Tällä erää ”akkavalta” ukot kurkkii pöydän alta.
Kari U. Huuhtanen
Lähteet: Minilex.fi, Helsingin Sanomat,
Huuhtanen 