KREMLIN KORTTI – KOIVISTO PELISSÄ

Asko U. Huuhtanen

Valtiotieteen tohtori Alpo Rusi on käynyt läpi valtavan määrän lähteitä kirjoittaessaan kirjan ”Kremlin kortti – KGB:n poliittinen sota Suomessa 1982 – 1991”. Viite ja lähdesivut vievät kirjan 360 sivusta yli 50 sivua. Rusi on todennut, että KGB:n aktiivisesta vaikuttamisesta Suomen ulkopolitiikkaan sodan jälkeisenä aikana ei ole tehty kunnollista pesänselvitystä tai tutkimusta. Suomi oli Neuvostoliitolle näyteikkuna länteen ja samaan aikaan sovjetisoinnin kohde.

Helsingin yliopiston dosentti Aleksi Mainio pitää kirjan arvioinnissa (HS 8.5.2022) Alpo Rusin Koivisto näkemystä ja KGB:n vaikuttamista Suomessa  mustavalkoisena ja kaavamaisena, vaikkei kokonaan vääränä. Itse olen aina ollut huvittunut Mauno Koiviston monien mielestä ”kryptisestä” puhetavasta ja sarkastisesta huumorista. Mikä on hänen toimintansa ja merkityksensä Suomen edun kannalta, sen arvioinnin jätän muille. Koiviston presidenttikaudella tapahtui paljon – Neuvostoliiton hajoaminen – Suomen liittyminen Euroopan yhteisöön ja irtipääsy YYA-sopimuksesta. Poimin joitain Rusin kirjassa olevia kiinnostavia asioita.

Korkea-arvoinen KGB:n loikkari Oleg Gordijevski julkaisi yhdessä toimittaja Inna Rogatchinin kanssa vuonna 1997 kirjan ”Sokea peili”. Kirjassa kuvataan KGB:n toimintaa Suomessa, tiedustelua, informaatiosotaa ja piiloon jääneitä aktiivitoimia. Suomessa kirjaa vähäteltiin, pidettiin epäuskottavana ja se pyrittiin sivuuttamaan. Esimerkiksi kansanedustaja Erkki Tuomioja lyttäsi kirjan päiväkirjassaan jyrkin sanankääntein. Toisaalta Supon päällikkö Seppo Nevala totesi kirjallisessa vastauksessaan Suomen Kuvalehdelle: ”Näistä asioista ei tule käydä keskustelua julkisesti.” Gordijevski on saanut Britannian ulkoisen tiedustelun MI6:n suojelun eli hänen tietojansa pidettiin arvokkaina. Tietoja on voitu verrata monien veteraanidiplomaattien ja KGB:n entisten toimijoiden haastatteluihin. Gordijevskin suojelu on tarpeellista, viime vuosinahan on nähty, että venäläisten loikkareiden elämä Britanniassa voi olla hengenvaarallista. Gordijevski muuten sanoi 1990 Helsingin Sanomille antamassaan haastattelussa, että ”kotiryssät” korruptoivat Suomen, systeemistä hyötyi vain KGB. Gordijevski kertoi myös, että vuonna 1980 Suomessa oli 160 suomalaista värvättyä, vaikuttaja-agenttia tai ”operatiivistä resulssia.”

Jotain noista vuosista voinee pääätellä SDP:n entisen ministerin, tullihallituksen pääjohtajan Jermu Laineen haastattelusta Suomen Kuvalehdessä 1992. Laine toteaa: ”Koko nykyinen poliitikkosukupolvi voitaisiin siivota kerralla sivuun.” Mitään tällaista ei tietenkään tapahtunut. Itä-Saksan ylimiehitetyssä Helsingin suurlähetystössä toimi lukuisia DDR:n agentteja, jotka loivat suhteita suomalaisiin poliitikkoihin. Tarkoitus oli saada suomalaisista avustajia ja agentteja. Todennäköisesti Stasin tiedustelu oli koordinoitu Neuvostoliiton KGB:n kanssa. Entinen suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen kertoo kirjassaan ”Tiitinen – vakoilijoita ja veijareita” 18 nimen listasta, joka Itä-Saksan romahtaessa päätyi suojelupoliisille. Kyseessä oli Stasin avustajaksi ja agenteiksi kirjaamia suomalaisia poliitikkoja ja vaikuttajia. Tiitinen kertoi keskustelussa Koiviston kanssa näyttäneensä listan ja kysyneensä, oliko presidentillä sellaisia ulkopoliittisia näkökohtia, joiden takia asiassa pitäisi ryhtyä toimiin. Koivisto ei esittänyt mitään sellaista, jonka perusteella tutkimukset olisi pitänyt käynnistää. Lista laitettiin Supon päällikön kassakaappiin. Tiitinen kertoo, ettei muista listalta ainoatakaan nimeä, olisiko kyseessä niin sanottu aktiivinen  unohtaminen. Toisaalta noille listoille voi joutua suhteellisen vähäisistäkin kontakteista, koska Stasin ja KGB:n virkailijoilla oli taatusti tarve korostaa pätevyyttään omille esimiehilleen.

Kesä- heinäkuussa 1981 Seppo Tiitisen vieraana oli Kremlin turvallisuuspalvelun päällikkö Juri Storožev. Koivisto kertoo muistelmissaan, että vierailun aikana tuli ensi kertaa esille toivomus siitä, että ”yhteydenpito valtiojohtajien välillä jatkuisi Kekkosen omaksumaan  tapaan turvallisuusjärjestelmän välityksellä”.  Storoževin vierailun yhteydessä Vladimirov oli korostanut Andropovin ottaneen NL:n ulkopolitiikan kontrolliinsa ja että ”kyseessä oli vakaa, harkitseva ja kokenut henkilö”

Vuonna 2006 entinen KGB:n Englantiin siirtynyt arkistonhoitaja Vasili Mitrohin ja historioitsija Christopher Andrev ovat osoittaneet, että Andropov oli ollut Unkarissa suurlähettiläänä 1956 ja tukenut kansannousun tukahduttamista. KGB:n päällikkönä hän oli Tsekkoslovakian miehityksen pääsuunnittelija , 1975 hän vastusti Etykin loppuasiakirjan hyväksymistä sekä joulukuussa 1979 jo NKP:n politbyroon täysjäsenenä oli käynnistämässä Afganistanin miehitystä. Koiviston vierailun aikana Andropov piti puheen, jossa totesi miten maiden välisiä suhteita hoidetaan ”tasavertaisuuden pohjalta, emmekä puutu toistemme sisäisiin asioihin”. Tämä tarkoittaa, että Suomen ei sallita puuttua Neuvostoliiton sisäisiin asioihin. Tässä on suomalaisilta vaadittu niin sanotusti pokkaa kun Tehtaankatu puuttui Suomen hallitusten kokoonpanoon, nimityksiin, lehdistön kirjoituksiin.

”Suomen poliittisten suhteiden hoito Neuvostoliiton kanssa oli länsimaisittain katsoen erikoista. Oli muodolliset diplomaattiyhteydet ja lisäksi ehkä tärkeimmät näkymättömät epäviralliset väylät NKP:n ja KGB:n kanavia pitkin”. Viestinnän tavan on todennut myös KGB:n eversti Albert Akulov, joka piti yhteyttä Kekkoseen yleisradion johtajan Eino S. Revon kautta. Repo oli presidentti Kekkosen läheinen ystävä ja luottomies. Akulovilla oli Yya-ajan Suomessa laaja kontaktiverkosto ja vaikutusvaltaa. Todennäköisesti hän pyrki vaikuttamaan myös Yleisradion ohjelmapolitiikkaan Neuvostoliiton intressien mukaan. Yleisesti voi todeta, että Neuvostoliitosta näitä kanavia pitkin tuli presidenteille joskus paikkansapitävää tietoa, joskus täysiä valheita –  venäläisellä tyylillä sanottuna, taktisia totuuksia.

Kekkosen sairaus oli presidentin kanslian sisäpiirin tiedossa, mutta ulkopuolisille asiasta ei kerrottu. Presidentin adjutantit valittivat, miten kansliapäällikkö Juhani Perttunen (kesk) ja Kekkosen erityisavustaja Jaakko Kalela alkoivat ohjailla maan asioita. He panettelivat ulkoministeriön virkamiehiä joko äärioikeistolaisiksi tai neuvostovastaisiksi. Kalelan toiminnasta nousee muutenkin esiin erikoisia piirteitä korkeaksi virkamieheksi. Tuleviin presidentinvaaleihin Neuvostoliiton ykkösehdokas oli – jos mahdollista – edelleen Kekkonen. Sitten tulivat Karjalainen, Sorsa ja vähitellen hyväksyttiin myös Mauno Koivisto, jonka kansansuosio oli yli muiden. Tosin KGB:n vanha pelimies Viktor Vladimirov, joka vaikutti Suomessa pitkiä aikoja, totesi vielä myöhään syksyllä 1981 huolen Koiviston epäselvistä ilmaisuista:

”Ei tiedetä, mitä hän ajattelee vai ajatteleeko ollenkaan.” Tähän voi lisätä, että Paavo Väyrynen – useiden lähteiden perusteella – oli joutunut Kremlin epäsuosioon, kun ei suostunut kertomaan valtion sisäisistä asioista. Tästä pinnat Paavolle, vaikka Paavon pyrky ja kunnianhimo ovat aina olleet yläkantissa ja sotkeneet hänen toimintaansa.

Osa Neuvostoliiton Tehtaankadun lähetystön diplomaateista oli niin sanottuja peitediplomaatteja ja  he toimivat signaalitiedustelussa. Suomen Moskovan suurlähetystö kuului niihin noin 70 maahan, joiden salaviestinnän pääkaupunkeihin KGB:n kuudestoista direktoraatti (signaalitiedustelu) pystyi kaappaamaan 1960-luvun lopulta lähtien. Politbyroon jäsenet ja KGB:n johto saivat päivittäin yhteenvedot kaapatuista ja avatuista aineistoista eri puolilta maailmaa toimivilta Sigint- asemilta. GRU:n (sotilastiedustelu) ja KGB:n Sigint-asemien palveluksessa oli 350000 työntekijää, mikä vei neljänneksen KGB:n budjetista 1991. Alpo Rusi arvioi, että Tehtaankadun monet yllättävät hermostumiset johtuivat noista viesteistä. Pelättiin neuvostovastaisuuden kasvua ja Suomen lännettymistä.

Norjalainen KGB.n huippuvakoilija Arne Treholt jäi kiinni 20.1.1984 Oslon lentokentällä mukanaan kuutisenkymmentä salaista asiakirjaa. Hän sai 20 vuoden tuomion. Hän käytti Helsinkiä tapaamispaikkana, koska täällä häntä ei oman kertomansa mukaan varjostettu. Treholtilla oli ollut läheisiä yhteyksiä vasemmistolaisiin vaikuttajiin sekä ulkoministeriön virkamiehiin. Mitä pitäisi ajatella, kun tätä maanpetturia vetosivat vapaaksi vetoomuskirjeessä Gro Harlem Brundtlandille muun muassa kansanedustaja Erkki Tuomioja, professorit Raimo Väyrynen, Osmo Apunen, Niklas Bruun, P.O. Träskman ja kirjailijat Marja-Leena Mikkola, Erno Paasilinna, Jutta Zilliacus ja Bengt Ahlfors?

Kun Itä-Euroopan maat alkoivat rimpuilla irti Neuvostoliitosta, Suomen valtiojohdon asenne jätti melkoiset traumat pinnan alle muun muassa Virossa. Koiviston tulkittiin vastustavan balttien itsenäisyyspyrkimyksiä puheenvuoroissaan. Hän sai kritiikkiä niin kotimaassa kuin ulkomailla etenkin sen jälkeen, kun Riikassa ja Tallinnassa tapahtui verisiä yhteenottoja mielenosoittajien ja miehittäjien välillä. Ehkä Koivisto ei uskonut Neuvostoliiton päästävän irti satelliittimaistaan ja tulkitsi mielenosoitusten johtavan vain turhaan verenvuodatukseen. Historiantutkijoilla riittää selvitettävää. Asioita ei helpota se, että NKP:n ja KGB:n arkistot suljettiin jo 1993 tutkijoiden käytöstä. Tilanne oli vaikea muidenkin länsimaiden johtajille ja kannanotot olivat yleensä varovaisia.

27. lokakuuta 1981 venäläinen sukellusvene U 137 ajoi karille sotilaallisella suoja-alueella kymmenen kilometrin päässä Karlskronan laivastotukikohdasta Ruotsin rannikolla. Neuvostoliitto pyysi tapahtumaa anteeksi ja selitti sitä navigointivirheeksi. Tukholman saaristossa oli vuosien kuluessa lukuisia sukellusvenejahteja, mutta täyttä varmuutta asiasta tai alueloukkauksista ei saatu. Ruotsissa presidentti Koiviston epäilevät kannanotot myrkyttivät mieltä. Rusi epäillee, että Koivistolle ei kerrottu kaikkea, vaikka jotkut Suomessa tiesivät, että todellisuudessa venäläiset olivat asialla. Andropov oli keskustelussa sanonut Koivistolle, että ruotsalaiset saavat vapaasti upottaa jokaisen heidän aluevesilleen tulleen neuvostoliittolaisen sukellusveneen. Ehkä tämän perusteella Koivisto uskoi osan ruotsalaisten sukellusvenejahdeista olleen ylireagointia joihinkin havaintoihin. Näin voi tietysti asia ollakin.

Monet tutkijat näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että Neuvostoliiton hajotessa KGB selviytyi parhaiten valtion myllerryksessä. Se siirsi ajoissa varoja ulkomaille, säilytti suunnilleen organisaationsa ja jatkoi pian toimintaansa. Sen aktiivitoimintaan kuuluivat informaatio ja salaiset operaatiot, joilla mustamaalattiin lannistettavat henkilöt, tarvittaessa väärennetyin asiakirjoin. Tähän ”hiljaiseen sotaan” kuului valehtelu, propaganda, hämääminen ja vakoilu. Lisäksi soluttauduttiin länsimaisiin rauhanliikkeisiin, Sosialistiseen Internationaaliin, kansanliikkeisiin, poliittisiin liikkeisiin ja mihin tahansa, millä oli merkitystä päätöksentekoon ja ihmisiin vaikuttamisessa.

Presidentti Koivisto opetteli Venäjän kielen ja tutustui perusteellisesti Venäjän historiaan. Hän ymmärsi Venäjän todellisen historiallisen luonteen ja toimintamallin ja kirjoitti vuonna 2001 kirjan ”Venäjän Idea2.” ”Venäläisessä ajattelussa maa on osa Venäjää, kun se kerran on valloitettu. Sillä tavalla mekin edelleen kuulumme heidän ajattelussaan heidän puolellensa”, Koivisto muistutti.

Lähteitä: Kremlin Kortti, Alpo Rusi, Docendo 2022; Tiitinen – vakoilijoita ja veijareita, Pekka Ervasti @ Seppo Tiitinen, Otava 2018;Wikipedia