TAPANI KIMINKINEN ON MYÖS AJATTELIJA

Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen

Varmaan suurin osa suomalaisista tuntee TV:stä maalaislääkäri Kiminkisen rentona ja huumorintajuisena henkilönä, joka varmaan aiheuttaa näppylöitä muille jäykkään virkarooliinsa lukittauneille tohtoreille. Itse pidän Tapsan tyylistä, rentoa huumorintajua ei tässä synkässä ajassa ole koskaan liikaa. Sattumalta käteen osui Kiminkisen kirja ”Liekeissä” ja kirjasta löytyi aivan toisenlainen persoona, syvällinen ja moniin asioihin rohkeasti kantaa ottava. Poimin kirjasta havaintoja, ajatuksia ja oivalluksia, joilla on mielestäni yleistä merkitystä.

Syvä inhimillisyys ja yhteiskunnan rattaista pudonneiden empaattinen ymmärtäminen kulkee läpi Tapani Kiminkisen ajattelun. Kuten hän kirjoittaa: ”Näitä väkivallan, kiusaamisen, pedofilian, avioerojen ja uskottomuuden uhreja tapaa vastaanotoilla, kadun varjoisilla puolilla, mielisairaaloissa sekä kappeleissa.He eivät herätä intohimoja mediassa eivätkä sosiaalitoimistojen luukuilla. Lopputulos näkyy hetken lehtien pikku-uutisissa, mutta taustalla piilevä tarina tulee harvoin kuulluksi.”

Näiden syrjäytyneiden kanssa ei ole sopivaa seurustella. Saarijärven edesmennyt kirkkoherra Paavo Räsänen oli kansanomainen mies. Hänellä oli tapana pelata pajatsoa ja muita pelejä laitapuolen kulkijoiden kanssa, mitä farisealaiset jaksoivat hurskaasti paheksua. Paavo toimi kuitenkin täydellisen oikeassa paikassa. Hänellä oli sähköinen sydämen tahdistin ja hän kutsui itseään sähköpaimeneksi.

Kunnanjohtajan virka on osoittautunut Suomessa monissa kunnissa erittäin raskaaksi ja tuuliseksi. Kun virkamiestä aletaan hiillostaa, luottamusmiehet osoittavat rajatonta kekseliäisyyttä. Samaa innovaatisuutta ei löydy, kun pitäisi kehittää kuntayhteisöä. Kunnanjohtaja voidaan ohittaa täysin, asioista puhutaan ja tiedotetaan – puhelimella, sähköpostilla tai muilla välineillä – kaikille muille paitsi kunnanjohtajalle itselleen. Hiljaisuuttakin voidaan käyttää monipuolisesti, puhutaanhan kuoliaaksi vaikenemisesta. Kun tilanteessa yhdistää kehonkielen ja naamanilmeiden muutokset, voi asianomainen henkilö lukea ympäristöään kuin katekismusta. Paljon voi päätellä siitä, kuka ei sano ja mitä ei sanota. Kunnanjohtajan suoriin tiedusteluihinsa tai kysymyksiin ei vastata. Hän ei ikäänkuin ole olemassa. Näin pantataan tietoa täysin tai osittain. Voi olla, että tätä masinoi vain muutaman hengen ryhmä ja muut myötäilevät – erilaisia kuppikuntia riittää.

Nimettömiä herjauskirjeitä voidaan lähetellä tiedotusvälineille, työpaikoille ja joskus niitä voidaan asetella ilmotustauluille. Nykyaikana nimetön somekirjoittelu on yleistä tai yleisönosastoihin voidaan kirjoitella eri nimimerkeillä ja näin muutaman kaunaisen henkilön mielipide saadaan näyttämään yleiseltä mielipiteeltä. Kokousten torpedointi, vihjailu, ilkeily ja provosoiva käytös voivat myös olla keinoja ahdistaa ja painostaa kunnanjohtajaa. Myös paikallislehti voi jättää kirjoittamatta kunnanjohtajan hankkeista tai ehdotuksista, jotka näin sivuutetaan. Tämän blogin kirjoittajan omana mielipiteenä voi todeta, että tarjolla olevan vallan määrästä riippumatta, valtiaiksi ja moniin virkoihin yleensä hakeutuvat ne, joiden olisi parempi pysyä ihan muissa hommissa. Valtiopäämiesten tasollakaan ei nykymaailmassa ikäviä esimerkkejä puutu.

Eräs pitkän uran tehnyt viranhaltija on todennut, että politiikasta johtuen virkamiehen tekemisiä ei arvioida asialinjalla, vaan hänen asemansa voidaan asettaa vaakalaudalle ennalta varoittamatta ja ilman mitään syytä tai keksityillä syillä. Luottamushenkilön omat intressit menevät kaiken edelle. Yksittäinen virkamies on täysin voimaton tällaisen hyökkäyksen edessä.

Sosiaalityö kunnissa on muuttunut täysin sodanjälkeisistä ajoista. Kun hätä oli suuri lähdettiin vuorokaudenajasta riippumatta kotikäynnille. Rukkaset käteen ja tarpeen vaatiessa ruokittiin karja, lypsettiin lehmät ja virvoiteltiin isäntäväki. Tunnettiin väestön olot, vuorovaikutustaidot ja auttamishalu oli aitoa. Nykyisin ainakin nuoremmilla sosiaalityöntekijöillä on korkeakoulututkinto. Tietämys monimutkaisesta ja pirstaleisesta sosiaaliturvajärjestelmästä on ainakin teoriassa hyvä, mutta käytännössä hahmottamista rajoittaa perinteinen suomalainen reviiriajattelu, jota on etenkin terveydenhuollon ja sosiaalitoimen rajapinnassa. Kiminkinen ihmettelee, miten nämä vuosikautiset rintamalinjat hajotetaan uusissa toimintayksiköissä, joissa asiat pitäisi hoitaa yhteistuumin.

Kateus on yleinen tunne , jota Kiminkinen analysoi luvun verran. Kateus määritellään Wikipediassa mielentilaksi, joka merkitsee yleensä toisen paremmuuden, menestyksen tai muun sellaisen aiheuttamaa vihan, alemmuuden, huonommuuden, syyllisyyden tai harminsekaisen pahansuopuuden tunnetta. Muuten, kuinkahan moni näistä nykynuorista, jotka kaikin keinoin pyrkivät julkisuuteen, ymmärtävät, mitä alkaa vaikka somessa tapahtua, kun julkisuuteen todella pääsee. Edellämainitut kateuden määritelmät sopivat varmaan moniin niistä, jotka purkavat omaa pahaa oloaan tavoilla, jota on äärimmäisen loukkaavaa ja mahdotonta ymmärtää.

Kateus ja mustasukkaisuus ovat toisiaan lähellä olevia tunteita. Epäluuloisuus, menettämisen pelko kateuteen yhdistyen, voivat tulla mieleen kenelle tahansa. Tiedostamaton tuhoava kateus ja vainoharhainen mustasukkaisuus ovat kuin syövän kaltainen tuhoava voima, jolta pitää olla oikeus suojautua. Jos asianomainen ei suostu ongelmaansa myöntämään ja hakeutumaan hoitoon, on sellaisesta suhteesta hankkiuduttava eroon. Mieli on niin raadollinen, että se voi kehittää vahvan mustasukkaisuuden tunteen ilman mitään todellista syytä. Vahvoja tunteita ei voi pakottaa pois, niiden taustoja ja pohjasyitä pitää oppia tuntemaan ja tunnistamaan. Se tie on pitkä ja kivinen.

Kateudesta on vaikea huumoria repiä, mutta persoonallinen näyttelijä Tarmo Manni oli joskus todennut: ”Minulla on niin hyvä asunto, että olen siitä itselleni kateellinen.”

Kiminkinen esitelmöi paljon ja on värikäs, persoonallinen esiintyjä. Ilmeisesti hän on saanut tyylistään myös negatiivistä palautetta, koska käyttää yhden luvun kirjassaan parodioimaan nyky-yhteiskunnan holhoavia ja latistavaan samanlaatuisuuteen pakottavia piirteitä. Suora lainaus: ”Kaikki, mikä rajoittaa tai suoranaisesti estää ihmisten kanssakäymistä ja mutkatonta asioiden hoitamista, on yhteisön syöpä. Jostain käsittämättömästä syystä sääntely nostaa aina aika ajoin päätään – se on vallankäyttöä, yltiönarsismia ja keskimääräiseen pakottavaa erilaisuuden pelkoa, eikä kuulu tasavertaiseen inhimilliseen vuorovaikutukseen. Turhaa virkahenkilömäisyyttä pitää kaikin keinoin vastustaa.”

Otetaan blogin kirjoittajan oma muistelus mutkattomasta asioiden hoidosta aika monen vuosikymmenen takaa. Nyt jo kauan sitten edesmennyt hieno anoppini kertoi omasta nuoruudestaan, kun kunnan ainoa virkalääkäri tuli häntä vastaan kirkonkylän keskustassa. Tuleva anoppini oli tuohon aikaan alle kaksikymmenvuotias nuori nainen ja hänellä oli ihottumaa jaloissa. Kunnianarvoisa mieslääkäri pysäytti hänet kadulla, nosti pitkän hameenhelman ylös ja tarkasteli, oliko ihottuma paranemassa. Näin asia hoitui ilman mutkallista byrokratiaa. Mitähän nykyisin tapahtuisi, jos joku toimisi samoin? Varmaan Iltalehdet repisivät isoja otsikoita ”ahdistelijalääkäristä.”

Hallintolaki määrittelee esteellisyyden rajat. Nyttemmin tulkintaa on laajennettu koskemaan kaikkea julkista esiintymistä. Esitelmien alussa on suositeltavaa esittää omat riippuvuutensa, ettei kuulija tule huomaamattaan manipuloiduksi. Kiminkinen määrittelee: ” Esiintyjän tulee olla puolueeton eunukkitason puskajussi, joka ei tunne himoa eikä varsinkaan intohimoa mihinkään suuntaan. Hänen tulee olla tunteeton, sillä tunteilla on helppo manipuloida. Estradille saapuu syvän hiljaisuuden vallitessa sukupuoleton, haluista, himoista ja tunteista täysin vapaa profeetta, joka ei lähtökohtaisesti kykene manipuloimaan ketään, vaan pitäytyy vallanpitäjien hyväksymään näyttöön perustuvaan tietoon.”

Esitelmöitsijän, kuten opettajankin, persoonallisuus ja esityksen tapa on ratkaisevaa siinä, miten kuulijat jaksavat seurata esitystä ja niin sanotusti pysyä hereillä. Joskus, kun blogin kirjoittajan nuorin tyttär oli vielä tulevan äitinsä masussa, kuuntelimme erittäin rutikuivaa esitystä vauvan hampaiden hoidosta. Tämä kuului osana pakolliseen valmennukseen, jotta isä saisi olla mukana synnytyksessä. Tilannetta piristääkseni tein mielestäni loogisen  kysymyksen, jonka luennoitsija taisi ottaa provokaationa. Hän oli juuri selittänyt, että vauvan ikeniä täytyy alkaa harjata jo ennen ensimmäisten hampaiden esiintuloa. Kysyin: ”Mitä järkeä on alkaa harjata vauvan ikeniä ja  ensimmäisiä hampaita, kun myöhemmin tulee kuitenkin uudet?” Kaikkien kymmenien paikallaolijoiden katseet kääntyivät meihin ja silloinen vaimoni kertoi, että hänen teki mieli ryömiä penkin alle. Luennoiva rouvasihminen veti syvään henkeä ja totesi: ” Vielä tällaistakin kuulee!” Sitten hän alkoi selittää, että tulevien aikuisiän hampaiden kunto ja terveys riippuu siitä, kuinka hyvin ensimmäisiä maitohampaita hoidetaan. Kiitin ja totesin, että asia tuli selväksi.

Juhlapuheissa voidaan antaa yleviä lausuntoja siitä, kuinka lääkärin työssä tärkeitä ovat eettiset ja muut arvot ja ne ratkaisevat enemmän kuin raha. Todellisuudessa opiskelijat ja vastavalmistuneet lääkärit kuppaavat köyhiä kuntia ensisijaisesti osakkaiden etuja palvelevien vuokrafirmojen palkkalistoilla. Työn sisältöhän on se: nopea potilaskontakti, hoidon jatkumattomuus, ei palautetta, ei vastuuta, ei epävarmuuden sietoa, ei valvottuja öitä – siistiä!

Potilaita on monenlaisia, osa hyvinkin vaikeita. Miten kaikki sujuu riippuu spontaanista tunne- ja tilanneälystä, pienestä hymystä, tiedostamattomasta taidosta vaistota tunnetiloja. Ei Kiminkinen ketään halua syyllistää – aina vaan ei onnistu eikä aina jaksa. Hyvässä tilanteessa potilas tuntee itsensä lähes lottovoittajaksi. Jos taas tulee tunne, että vastaanottaja on kuin petolinnun perse, se voi vaikuttaa ja säteillä kauan ja kauas. Hyvin pienestä on joskus kiinni se, miten asiat menevät ja millainen tunne ja kokemus jää päällimmäiseksi.

Terveyserot ovat Suomessa suuret. Naiset elävät keskimäärin lähes seitsemän vuotta miehiä  pidempään. Naimisissa olevat ovat terveempiä. ( En tiedä koskeeko tämä pitkässä hyvässä avosuhteessa olevia.) Korkeasti koulutetut, ylemmät toimihenkilöt ja hyvätuloiset ovat  huomattavasti terveempiä ja elävät pidempään. Länsirannikon ja Ahvenanmaan miehet elävät neljä vuotta pidempään kuin Koillis-Suomen miehet. (Pitäisiköhän tässä nopeasti alkaa harrastaa kuorolaulua ja liittyä Urosmarttoihin?)

Kiminkisen mielestä terveydenhuoltomme toimii liian sairauskeskeisesti:” Asian ydin piilee toisesta ihmisestä välittämisestä ja tasa-arvoiseen elämään tähtäävän yhteiskuntapolitiikan suosimisesta.” Kansanterveys kohenisi parhaiten silloin, kun onnistuttaisiin parantamaan niiden ryhmien terveyttä, joihin ongelmat kasautuvat. Tarvitaan köyhyyden ja syrjäytymisen ennaltaehläisyä, riittävän varhaista puuttumista ongelmiin sekä tervettä ympäristöä ja yhteisöllisyyttä.

Usein tilanne on se, että puoliso pakottaa vastahakoisen miehen lääkäriin. Mies on omasta mielestään terve, vaimon mielestä sairas. Tästä sain omakohtaista kokemusta, kun vaimoni suunnilleen pakotti minut sairaalaan pienen tapaturman jälkeen. Lääkäri tutki röntgenkuvia ja löysi luista  pari hiusmurtumaa. Totesin, että jaha, vaimo oli oikeassa. Lääkäri totesi kuivasti: ”Yleensä he ovat.”

Erilaisuus on erilaiselle vaarallista, sillä se vetää puoleensa muiden pelkoja ja projektion eli psyykkisen puolustusmekanismin. Pienyhteisössä kukaan ei saisi nousta toisten yläpuolelle: tällainen pää pyritään katkaisemaan. (Mikä sekin luulee olevansa).  Siihen kuuluu juoruilu, valheellisen tiedon levittäminen, klikkiytyminen ”nousukasta” vastaan, mielistely ja selän takana puukottaminen. Tähän ajavat tuhoava kateus, omat estot ja lukot, oman identiteetin epävarmuus, kehittymättömyys, ilkeys ja mielenterveyden häiriöt.

Aikoinaan työelämässä törmäsi niin sanottuun auditointiin. Sen pitäisi olla puolueeton prosessi, jossa tutkitaan, täyttääkö organisaatio sille asetetut vaatimukset. Kiminkinen näkee, että työpaikoilla kiertävät laatuinkvisiittorit hakevat poikkeuksia keskimääräisestä – hyvään tai huonoon suuntaan. Ehkä peruskoulun sisäistäneet sukupolvet ovat kyvyttömiä hyväksymään persoonallista erilaisuutta: palvelun pitää olla harmaan tasapaksua, ei liian hyvää eikä liian huonoa. Tässä ajattelussa on  virheellisesti unohdettu, että työtä tehdään parhaimmillaan kohtalaisen luovan vapauden ilmapiirissä vahvasti omalla persoonallisuudella ja sydämellä. Tiukat säännöt, kuiva etäinen ”tasalaatu” ilman inhimmillistä säröä ja poikkeamia, ei oikeasti palvele, vaan työntää papereita ja delegoi. Ihmistä ei oikeasti kohdata.

Itse luulen, että jos olisi mahdollista kloonata muutama tuhat Kiminkistä ja sijoittaa heidät terveydenhoidon organisaatioihin eri puolille maata, asiat sujuisivat nykyistä paremmin, byrokratia vaivaisi vähemmän ja kaikilla olisi hauskempaa.

Jokainen lääkäri on tietenkin yksilö, mutta onneksi niitäkin löytyy, joilla on terve itsetunto ja huumoria. Tyttäreni poni nykäisi muinoin käteni sijoiltaan olkapäästä. Lähisairaalan lääkäri joutui lähettämään minut lähetteellä eteenpäin keskussairaalaan. Olin tietenkin kertonut, miten kaikki tapahtui. Hän kirjoitti lähetteeseen: ” Paini ponin kanssa, voitti.”

Lähde: Liekeissä! Maalaislääkärin Elämänkipinät. Tammi 2010