Kirjoittanut Kari U. Huuhtanen
Perussuomalaiset esittelivät maanantaina 10.10.2022 uuden Kriminaalipoliittisen ohjelmansa. Perussuomalaisten mielestä vakavista rikoksista tulee tuomita tuntuvia rangaistuksia, minkä vuoksi henki-, väkivalta- ja seksuaalirikoksista tuomittavia rangaistuksia on kiristettävä. Rikosten paljousalennuksista on luovuttava, ja ehdonalaisen vapauttamisen edellytyksiä on tiukennettava. Vaaralliset vangit on pidettävä lukkojen takana. Ohjelma on varmasti tarpeeseen laadittu ja vastaa suoraan kysyntään, myös tulevien eduskuntavaalienkin osalta, mutta tuomitaanko se maassamme populistisena vaalihankkeena ja vaalien jälkeen valtakuntamme rikollisuuden tilanne pysyy ennallaan tai jopa pahenee vain, koska aiheen otti esille ns. ”väärä puolue”. Jään mielenkiinnolla seuraamaan tilanteen kehittymistä tulevalla eduskuntakaudella.
Lukemieni yleisöosastokirjoittelujen ja muiden julkaisujen perusteella suomalaisia, kuten itseänikin, on risonut vuosien varrella varsinkin mainitut paljousalennukset rikoksista. Paljousalennukset tässä yhteydessä eivät mahdu kansan ns. oikeustajuun, mutta oikeusoppineet ovat aiheesta tavallisesti toista mieltä. Mitä enemmän rikoksia tehtailet, niin sen paremmin ne voidaan oikeuslaitoksessamme ”niputtaa” ja rikollinen sitten istuu jonkinlaisen osuuden kaikesta tekemästään. Onko todellinen taustasyy paljousalennuksiin yhteiskuntamme tahto parantaa kansalaistensa kaidalla tiellä pysymistä ja sinne paluuta mahdollisimman nopeasti, vai yksinkertaisesti vain taloudelliset tosiseikat? Vankiloiden rakentaminen on kallista puuhaa ja henkilökuntakin aiheuttaa lisää kiinteitä kuluja, jos henkilöitä yleensäkään saadaan palkattua. Jo nyt on pula rikosseuraamuslaitoksen työntekijöistä. Varsinkin vartijan paikkoja on jatkuvasti auki. Onko rikollisuus muuttanut jo niin vahvasti muotoaan, ettei kukaan itsesuojeluvaiston omaava halua ”ristikseen” tai perheensä ”ristiksi” vaikkapa ns. elinkautisvankia, joka kuitenkin vapautuu ennen vartijan itsensä eläköitymistä? Onko lainsäädäntömme ja sen tulkinta muodostunut jo niin ”joustavaksi”, että vangittu rikollinen omaa vartijaansa paremmat oikeudet? Ovatko vankilaolomme jo ennemminkin sisäoppilaitosta muistuttavaa täysihoitolaa verkostoitumismahdollisuuksineen, kun rikollisten säilytystiloja? En tiedä, en ole käynyt istumassa. Monenlaista tarinaa siltä suunnalta kuitenkin kuulemme.
Paljousalennuksesta tähän yhteyteen voisi ottaa vaikkapa seuraavan, eduskunnalle jätetyssä toimenpidealoitteessa (Toimenpidealoite TPA 99/2022 vp) esitetyn esimerkkitapauksen:
Vuonna 2019 alaikäinen tyttö raiskattiin törkeästi Espoossa. Törkeän lapsenraiskauksen rangaistusasteikko on 4—12 vuotta, ja oikeus totesikin, että tekijä tulisi tuomita 5 vuodeksi vankeuteen. Oikeus kuitenkin tuomitsi miehen vankeuteen ainoastaan 2 vuodeksi ja 8 kuukaudeksi. Lieventäviksi asianhaaroiksi oikeus punnitsi miehen aiemmat tuomiot, mukaan lukien törkeän ryöstön sekä avunannon nuorena henkilönä tehtyyn törkeään pahoinpitelyyn. Toisin sanoen raiskaaja palkittiin tekemästään ryöstöstä ja avustamastaan pahoinpitelystä kevyemmällä raiskaustuomiolla. Onkohan henkilö tuomion kärsittyään parantanut tapansa vai käynyt saamassa uusia ideoita tuleviin tekemisiinsä muurien sisällä?
Tapaus ei varmasti ole ainoa laatuaan maassamme eikä jääne viimeiseksikään. Suomalainen yhteiskunta on, myös kansainvälistymisensä ansiosta, muutoksessa josta useat suomalaiset ovat huolissaan, eivätkä täysin perusteetta. Valitettavasti tätä kehityssuuntaa ei useiden oikeusoppineidenkaan toimesta suostuta tunnustamaan. Ei se tuomionsa aiemmin istunut rikoksen uusija ole pätkääkään kiinnostunut ennaltaehkäisevästä kasvatuksestaan tai ajan kuluksi vankilassa suorittamistaan opintojen osista, mikäli tätä ei ”saateta” siviilissä työelämään asti ja seurata toteutumia kaidalla polulla pysymisen osalta. Kuka tahansa meistä voi edelleen ja jatkossakin kohdata väkivaltaista käyttäytymistä kaduilla tallaillessaan tai lenkkipoluillaan jolkotellessaan. Kenen tahansa kodissa on voitu pistäytyä hopeita tai tietovälineitä keräilemässä työpäivän aikana. Kuka tahansa meistä itseään tai omaisiaan puolustettuaan voi löytää itsensä syytetyn penkiltä oikeussalista.
Muuttunut oikeuskäytäntömme ja oikeudentajumme ovat valitettavasti johtaneet siihen, että useat meistä ”sulkevat silmänsä” tai kävelevät vain ohi rikollista toimintaa havaitessaan. Emme enää välitä! Poliisi kyllä tutkii kaikkea sille ilmoitettua, mutta millä intensiteetillä ja resurssein? Poliisin ammatissakin on erilaisella osaamis- ja aktiivisuustasolla varustettuja henkilöitä. Voi myös olla, että rikollisen teon estäjästä itsestään tulee oikeuslaitoksemme silmissä ”se suurempi rikollinen”, mitä itse rikollisen teon suorittaja on.
Väkivaltarikoksen uhria ei lohduta yhtään se, että mahdollinen auttaja käveli tilanteessa ohi muualle katsellen ja väkinäisesti vihellellen. Samaista uhria ei lohduta myöskään se, että ehdollisen (ei ehdonalaisen) tuomion saanut henkilö hiippailee edelleenkin työmatkansa varrella, tätä kytäten. Omaisuusrikoksen uhria ei lohduta yhtään se, että kaupasta saa uutta tavaraa rahalla, tai vaikka vakuutusyhtiön rahalla. On paljon esineitä, joihin sisältyy ns. tunnearvoa. Rikoksen uhrilla on myös ajatuksia! Työmatkalla voi joutua ”pälyilemään” useita vuosia kanssakulkijoitaan, uusintarikoksen uhriksi joutumista pelätessään. Omaisuusrikoksen uhri voi joutua pelkäämään useita vuosia kotiin menemistään. Onkohan oven takana joku, uskallanko avata vaatekomeron oven jne. Henkinen pelkotila voi olla mittaamaton ja vaikeuttaa uhrin elämää heikentäen elämisen laatua oleellisesti.
Rikollinen saa tietysti tuomion kiinni jäätyään. Omaisuusrikoksista tavallisesti sakkotuomioita ja joitain minimaalisia korvauksia viemästään. Rikolliselta uhri tuskin saa pois edes rahojaan, ainakaan vaivatta. Rikoksen uhri voi joutua tekemään huomattavasti enemmän työtä saadakseen jotain takaisin, rikollinen sai suoritettua rikoksensa huomattavasti vähemmällä vaivalla. Rikollisen tuomio olikin lisäksi määräaikainen ja uhrin ”tuomio” toistaiseksi voimassa oleva. Valitettavasti, varsinkin omaisuusrikosten, selviämisprosentit ovat huomattavasti alhaisemmalla tasolla, kun vaikkapa parikymmentä vuotta sitten. Onko rikollisuus kasvanut vai tutkinta/tutkintamahdollisuudet heikentyneet? Voihan kyse tietysti olla, kuten tavallista, myös tilastointiin liittyvistä muutoksista. Käsittääkseni ainakaan ns. etnisyyteen perustuvaa rikostilastointia ei saa enää tehdä. Kulttuurieroista johtuen tämän tapaisen tilastoinnin käyttöön ottamisen mahdollisuutta tulisi tarkastella vakavasti. Kulttuurierot eri kulttuureista tulevien osalta eivät kuitenkaan ole mihinkään kadonneet. Eri taustat omaavilla henkilöillä sattuu, juuri taustastaan johtuen, olemaan erilainen käsitys siitä, mikä meillä on rikollista toimintaa ja mikä ei. Tämän todentaaksemme meidän ei tarvitse mennä juurikaan itärajaamme pidemmälle, mikäli sinnekään asti. Voi olla, että todennuspaikaksi riittää lähin ostoskeskus tai Helsingin rautatieaseman ympäristö monikulttuurisine tapoineen ja tapahtumineen.
Etnisyyden perusteella kerätty tieto saattaisi yhteiskunnallisesti olla jopa olla arvokastakin, esimerkiksi maahanmuuttopolitiikassa tarvittavien parantavien toimenpiteiden osalta. Kyseessä ei olisi minkään asteinen rasistinen, vaan tilastollinen toimi. Rikollisten maahan saapumisen ennalta ehkäiseminen voisi myös vapauttaa tarvittavia vankilapaikkoja kantasuomalaisille rötöstelijöillemme sekä poistaa muualta tulevien rötöstelijöiden palauttamistarvetta. Tämä on tärkeää jo senkin vuoksi, että kansainväliset sopimukset estävät meitä suorittamasta rikollisten palauttamista kotimaihinsa. Toisaalta, ainakin liike-elämässä, huonoja sopimuksia voidaan myös uusia.
Kaivelin joutessani myös hieman vanhempia tilastoja aiheesta. Vuodesta 1980 vuoden 2009 loppuun mennessä on vapautettu joko Helsingin hovioikeuden päätöksellä tai presidentin armahduksella kaikkiaan 73 elinkautisvankia. Näistä 16 henkilöä on tehnyt vapautumisensa jälkeen uuden tai uusia rikoksia. Uusimisprosentti näin määriteltynä on 21,9 %. Tämä prosenttiosuus muistuttaa jo parin suurimman puolueemme kannatuslukemia. Kannatuslukemista puhuttaessa näin suurista prosenteista ”hehkutetaan” jo kummasti, asiaa pidetään valtavan hienona ja omia toimia varsin onnistuneina. Pienenä vinkkinä päättäjillemme antaisin, että rikosten suuria uusimisprosentteja ei tulisi pitää onnistumisina, mieluummin päinvastoin.
Kuten mainittu, maailma ja sen myötä rikollisuuskin ovat muutoksissa. Asialle tulisi Suomessakin tehdä ”jotain”. Suomessa ei rikollisella tarvitse hyvä olla, ei edes sosiaalipolitiikan varjolla. Tällä erää ei tarvitse kulkea Ruotsinkaan jalan jäljissä. Olemmehan täälläkin jo törmänneet muualla maailmassa kasvaviin ilmiöihin. Poliitikkoihin on alkanut kohdistua lieviä väkivallan tekoja. Milloin kuristelevat keskenään toisiaan, milloin tuupitaan eduskuntatalon edustalla ja milloin vaalitilaisuuksissa temmotaan puolen litran, tai jopa isommillakin muovipulloilla. Nämäkin vaatimattomat teot voivat jo yllyttää muita heikkopäisiä vastaaviin tai seurauksiltaan vakavampiin suorituksiin. Tekonsa tehtyään hekin sitten pääsevät television ja lehtiemme välityksellä leikkimään oikeussalissa kansainvälisiä tai kotimaisia ”kovia jätkiä” ja ”jengien kingejä”.
Lähteet: perussuomalaiset.fi, rikosseuraamus.fi, is.fi
Huuhtanen 