Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen
Viimeiset kahdeksan kuukautta olemme joutuneet opiskelemaan realistista suurvaltapolitiikkaa ja valheiden vyörytystä oikein urakalla. Samalla historiaakin joutuu katsomaan sillä silmällä, jotta löytyisikö sieltä selityksiä nykyiselle hulluudelle – ja löytyyhän sieltä.
Venäjän asevoimat käyvät laittomia ja äärimmäisen raakoja taisteluja Ukrainassa vanhalla puna-armeijan tyylillä – tappioista ja ihmishengistä välittämättä. Berliinin valloittaneen marsalkka Georgi Zukovin kerrotaan todenneen, että ”kyllä akat synnyttävät lisää”.
Neuvostoliiton johtavaan eliittiin kuulunut Alex Jakovlev on kirjoittanut ilmeisesti suomentamattoman kirjan ”A Century of Violence in Soviet Russia”. Hänen mukaansa Neuvostoliitto ei ollut työläisten paratiisi vaan inhimmillinen kauhutarina. Jakovlev arvioi, että systeemi tuhosi kaikkiaan 60 miljoonaa ihmistä. Esimerkkinä toisen maailmansodan jälkeen sodassa vangiksi jääneet venäläiset sotilaat tuomittiin järjenvastaisesti Siperiaan leireille, joissa pääosa heistä menehtyi. Samat uhkaukset ja menetelmät näyttävät olevan nykyäänkin käytössä Ukrainan rintamille komennetuille joukoille, jos nämä eivät tottele älyttömiä määräyksiä ja pysy etulinjassa tai jäävät vangiksi.
Entisenlainen periaatteilla toiminta jatkuu edelleen nyt, kun Moskova värvää köyhyydessä eläviä kansallisia vähemmistöjään tapettaviksi Ukrainassa. Leningradissa syntyneen Aleksandr Etkindin mukaan myös Neuvostoliitto oli siirtomaavalta, joka hyödynsi alusmaitaan ja järjestelmän piti koossa väkivaltakoneisto. Kööpenhaminan yliopistossa työskentelevä virolainen Maria Mälksoo toteaa, että Venäjä yrittää palauttaa Ukrainen alusmaakseen, kun Ukrainalle taas kyse on vapautumisesta alusmaan asemasta. Koko Venäjän historia on Mälksoon mukaan ollut imperiumin luomista, eikä kansallisvaltion rakentamista. Täysinpalvellut professori Tauno Tiusanen tuotti aikoinaan kovatasoista oikeaa taloustietoa niin Itäblogin ja Neuvostoliiton suhteista, työnjaosta kuin järjestelmän toimivuudesta tai pikemminkin toimimattomuudesta. Suomessa tätä tietoa ei haluttu ottaa vastaan. Tiusanen sai tappouhkauksia ja taistolaiset eli SKP:n vähemmistö pitivät häntä ihmiskunnan vihollisena.
Hyökkäys Ukrainaan oli yllätys Venäjän pääministerille, keskuspankin pääjohtajalle ja finanssiministerille. Silovikit ja ylin johto eivät ymmärtäneet tai eivät tienneet, kuinka syvästi riippuvainen Venäjän talous on maailmantaloudesta eli varsinkin tuonnista. Venäjän strategiset ydinaseet, joilla Putin pullistelee ja muut asejärjestelmät toimivat kaikki tuontielektroniikan varassa. Myös Venäjän tiedustelun epäpätevyys, Ukrainan kaikkinainen aliarviointi, Venäjän asevoimien heikko varustelu, heikko osaaminen ja heikko motivaatio varmaan yllättivät pahasti Kremlin valtiaan. Ikiaikainen totuushan on, että yksinvaltiaille kerrotaan sitä, mitä he haluavat kuulla – on riskipeliä kertoa huonoja uutisia. Valtiaan kiukku voi kohdistua itse viestintuojaan. Kun Putin on lähes eristänyt itsensä, viestien määrä ja laatu hänelle ovat oletettavasti rajallisia.
Venäjän tiedotusvälineet on otettu täydelliseen kontrolliin ja näin voidaan valehdella rajattomasti. Näin luodun illuusiomaailman ei tarvitse vastata vähääkään todellisuutta. Tavallisella kansalaisella ei ole mitään keinoja varmistaa tiedon paikkansapitävyyttä, todellisuus on häivytetty näkymättömiin. Diktatuureissa kansalle syötetään mustavalkoista hyvät ”me” ja pahat ”muut” narratiivia. Kun kansa vähitellen alkaa nähdä valheiden läpi, hirmuhallinnolla on vain kaksi keinoa. Täytyy vahvistaa sortoa tai propagandaa – tai molempia. Vallan raivon saavat erityisesti tuntea ne, jotka yrittävät häiritä operaatiota. Pahinta häirintää on puhua totta. Venäjän kaltaisessa yhteiskunnassa totuuden puhujat ovat päävihollisia. Heitä vihataan enemmän kuin terroristeja. Totuuden puhujat on pakotettava vaikenemaan ja mikäli se ei onnistu, heidät täytyy hiljentää eristämällä. Täytyy antaa näytöksenomaisesti ankaria rangaistuksia, jotta kukaan muu ei uskaltaisi avata suutaan eikä edes ajatuksissaan epäilisi virallista kertomusta tapahtumista Ukrainan maaperällä.
Täysin ohjatuilla tiedotusvälineillä pystytään kansan mielialoja kääntämään nopeasti vaikka aiemmasta täysin päinvastaiseen suuntaan. Kylmän sodan aikana 1970-luvulla oli USA:n ja Neuvostoliiton välillä muutamia liennytyksen vuosia. Suoritettiin Apollo–Sojuz-yhteislento avaruuteen. Yhdysvaltain Apollo- ja Neuvostoliiton Sojuz-avaruusalukset telakoituivat heinäkuun 17. päivänä 1975. Amerikkalainen komentaja Thomas P. Stafford pääsi kättelemään avaruudessa kollegansa Aleksei Leonovin. Venäläiset työkaverini olivat suorastaan liikuttavan innostuneita tästä tapahtumasta. Venäjällä propagoitiin asiasta paljon ja myönteisesti. Muun muassa julkaistiin tupakka-aski, jonka kannessa oli kuvattu värikkäästi asiaa. Odotettiin ja toivottiin liennytyksen jatkuvan ja suhteiden paranemista edelleen, varmaan koko maailmassa. Nyt tiedetään, miten todellisuudessa meni. Tavalliset ihmiset kyllä tulisivat toimeen keskenään, jos vainoharhaiset ja vallanhimoiset johtajat antaisivat siihen mahdollisuuden.
Historioitsija Andrei Zubov vertasi Krimin haltuunottoa vuonna 2014 siihen, miten Adolf Hitler liitti Itävallan Saksaan 1938. Hän myös rinnasti Putinin Italian fasistidiktaattoriin Benito Mussoliniin. Rangaistuksena Zubov menetti korkean historian professorin virkansa. Myöhemmin natsi-Saksan ja Neuvostoliiton toisen maailmansodan aikaisen toiminnan vertaaminen tehtiin lakimuutoksella rikolliseksi.
Sosiologi Lev Gudgov on vuosikymmeniä purkanut neuvostoihmisen erityispiirteitä ja varoitellut niistä. Gudgov muistuttaa, että Venäjä on ollut sodassa 23 vuoden ajan, Tšetšenian sodista alkaen. Kansalaisten militaristisen tietoisuuden kasvattaminen alkoi jo vuosina 2003-2004. Televisioon tuli sarjaohjelmia, joissa ihannoitiin turvallisuuspalvelujen toimintaa, oikeutettiin lakien ulkopuolisia menettelyjä eli opetettiin, että vallassa voi toimia miten vaan.
Gudkov näkee, että keskeisenä vääränlaisen tietoisuuden luomisessa on käsitys omasta poikkeuksellisuudesta ja ylemmyydestä. Ne ovat kompensaatio alemmuuskompleksista ja nöyryytyksistä. Lisäksi mukana on ortodoksisuutta ja suurvalta-ajattelua. Putinin kaudella kehitys ei kulkenut kohti normaalia ns. eurooppalaista mallia kuten Venäjällä aluksi uskottiin. Ihmisistä tuli loukkaantuneita, agressiivisiä ja kostonhimoisia. Samalla Putinin luoman valtion identiteeti on muotoutunut kielteiseksi vastakkainasetteluksi lännen kanssa. Lohdutuksena ”suurenmoisen” menneisyyden haavekuvat.
Valtakoneiston odotetaan käyttävän voimaa. Hyökkäys Ukrainaan oli aluksi šokki, mutta reaktioon on Gudkovin mukaan sisältynyt tyydytyksen tunnetta ja ylpeyttä armeijasta. Valtion propaganda on lisäsi tarjonnut sopivia kliseitä, joilla on saatu luotua välinpitämättömyyttä sotatapahtumiin. Argumentit ovat samoja kuin talvisodassa Suomea vastaan. Pienen Suomen taholta oli niin suuri uhka Neuvostoliittoa kohtaan, että piti hyökätä ja vallata alueita. Siis väestöltään tuolloin 1939 alle neljä miljoonainen Suomi uhkasi noin 200 miljoonan asukkaan Neuvostoliittoa… Asia käy vitsistä, mutta ei naurata.
Jeltsinin valtakauden lopulla 1999 Moskovassa ja muualla räjähti kerrostaloja ja yli 300 ihmistä sai surmansa. Tästä syytettiin islamistisia terroristeja ja saatiin syy Tšetšenian sotaan, joka teki Putinista suositun ja voittajan presidentin vaaleissa. Valkoisen talon arkistoista on paljastunut aineistoa, jonka mukaan Jeltsin sanoi Bill Clintonille puhelimessa jo 8.9.1999, että seuraava presidentti on Putin. Jeltsin ilmoitti erostaan ja seuraajastaan vasta vuoden 1999 viimeisenä päivänä.
Puhelinkeskustelua seuraavana päivänä moskovalaisessa kerrostalossa räjähti. Myöhemmin yksi kerrostaloräjähdys saatiin sattumalta estetyksi, vaikka suuri määrä räjähteitä oli valmiina käytettäväksi. Toimittajasta tutkijaksi siirtynyt David Satter on saanut käyttöönsä USA:n ulkoministeriön asiakirjoja. Niissä viitataan USA:n Moskovan lähetystön tiedonantajaan, joka on sanonut, että totuuden paljastuminen epäonnistuneesta räjähdyksestä voisi tuhota maan.
Jos joutuu elämään täysin valheiden keskellä kaiken aikaa on kuin kala vedessä – ei tiedä olevansa vedessä. Lähteitä: Kanava 7/2022, Tauno Tiusanen, Rene Nyberg, Anne Kuorsalo; Le Monde diplomatique 4/2022, Leonid Gozman; Wikipedia
Huuhtanen 