Kirjoittanut Kari U. Huuhtanen
Suomalaisten fyysinen terveys on parantunut viime vuosikymmenten aikana, mutta vastaavaa muutosta ei ole saatu aikaan mielenterveydessä. Hyväkuntoinen henkilö, jolla ”viiraa päässä” voi olla ympäristölleen hyvinkin vaarallinen yksilönä. Kuitenkin yhteiskuntamme tukee tätä kasvua jatkuvasti. Olemme ihmisiän mittapuussa, siis hyvin lyhyellä aikajänteellä saaneet aikaan Suomessa tilanteen, jossa koulutuksen merkitys ihmisen kokonaishyvinvointiin ja/tai toimeentuloon yli korostuu ja yhteisöllisyyden merkitystä käytännössä vähätellään ja jopa kriminalisoidaan. Viime kädessä yhteisöllisyyden merkitys yhteiskunnan toimivuudessa on kuitenkin erittäin suuri. Ylikorostuneen kouluttautumisen merkityksen havainnollistamiseen ei tarvita kovinkaan suurta työpanosta yksilötasolla. Riittää, että tutustuu nykyisiin työpaikkailmoituksiin.
Kovin ylimitoitettuja osaamiseen ja koulutukseen liittyviä vaatimuksia esitetään nykyisin hyvin ”vaatimattomienkin” tehtävien osalta. En tässä yhteydessä tarkoita millään muotoa väheksyä minkäänlaista työtehtävää. Totuuden nimissä on kuitenkin muistutettava, että erilaisista työtehtävistä selvitään erilaisilla osaamistasoilla, -taidoilla ja -taustoilla. Kaikkiin tehtäviin ei tarvita ns. korkeakoulu- tai tohtoriopintoja. Joskus jopa monipuolinen elämänkokemus ja pettämätön pelisilmä ovat riittäviä ominaisuuksia. Kuitenkin tietyllä tavalla ja varsinkin työnantajien osalta nämä ”nykyvaatimukset” voisivat olla ymmärrettäviä, mikäli samanaikaisesti emme voisi todeta yhteiskuntamme osaamis- ja toimivuustason laskeneen sekä kokonaiskustannustason nousseen aiemmasta, jopa tulotasomme kehittymiseenkin suhteutettuna. Lyhyemmin ilmaistuna aiemman halvalla, suhteellisen hyvän tuottamisen asemesta tuotamme nykyisin pitkälti ”luokatonta osaamista ja huonontunutta palvelua entistä korkeammin kustannuksin”.
Kaikki tämä on halutessamme selkeästi havaittavissa mm. erilaisten logistiikkatoimintojen luokattomuutena, kuten vaikkapa jatkuvasti heikentynyt lääkesaatavuus, erilaiset komponenttipuutteet ja se surullisen kuuluisa postin kulkeminen – tai itse asiassa kulkemattomuus ym. Myös rikosten selviämisprosenttien muutokset vuosien varrella voisivat olla yksi mittapuu yhteiskuntamme kehittymisen suunnasta. Moniko esimerkiksi pitää postinsa toistuvaa katoamista edes rikoksena? Tavallisesti tilanteeseen tyydytään ammattiselittäjien pitkien selitysten ja minimaalisten korvausten ansiosta. Harva tekee selkeästä varkaudesta edes rikosilmoitusta. Mikäli tekisikin, ei sitä otettaisi tutkintaan vähäisen merkityksensä johdosta. Sinne meni mummin ajattelemattomuuttaan postittama timanttisormus tai huonekaluliikkeen toimittama kulmasohva. Ja mitä asiaan auttoi se korkeakoulun käynyt kuljetusliikkeen tai varaston ”pikku pomo”? Kyseessä kuitenkin oli rikos, jonkun omaisuus katosi eikä kukaan asiasta joudu vastuuseen, tyydytään tilanteeseen selitellen!! Tavara löytyy sitten vahingossa vuosien päästä – jos löytyy. Näiden toimimattomuuksien osalta syytöksiä on julkisuudessa helppo heitellä Koronan tai Ukrainankin kriisin suuntaan, mutta joskus totuuttakin voisi katsoa silmiin, aina ulkopuolisia syyllisiä etsimättä. Siis peilin eteen meneminenkin on sallittua. Suomalainen ei vaan enää osaa asiaansa – erilaisiin käytännön tilanteisiin tyydytään, ei osata ”panna toimeksi”. Tahdottomuus tahtotilana ei myöskään edesauta kehittymistämme.
Muutokset yhteisöllisyydessämme voimme havaita vaikkapa välinpitämättömyytenä läheisiämme kohtaan. Viime päivinä korostuneesti esillä on ollut mm. nuorisorikollisuus, lähinnä nuorten rikokset toisia nuoria kohtaan. Jengiytymisestä olemme Ruotsin lailla paasanneet jo vuosia, jopa vuosikymmeniä mutta toimenpiteet jengiytymisen ehkäisemisen osalta ovat tähän asti jääneet lähinnä tarinoinnin tasolle. Esimerkiksi etnisen taustan osuudet rikollisen toiminnan kehittymisen osalta pyritään toistuvasti piilottelemaan tai kieltämään. Ymmärretään, odotellaan, kuunnellaan – mutta miksi? Meidät opetettiin ja koulutettiin siihen! Älä tuomitse, älä aseta eriarvoiseen asemaan, älä katso etnistä taustaa, älä usko auktoriteettiin jne. Unohdettiin se raadollinen totuus, tai ainakin haluttiin peitellä asiaa. Joissakin kulttuureissa ei yksinkertaisesti vaan ole samaa länsimaista säännöstöä, mihin meillä ollaan totuttu. Asiasta ei saisi edes puhua tai kirjoitella. Kuitenkin suomalaiset ovat jo vuositolkulla matkustelleet ympäri maapalloa ja todenneet kunkin tyyppiset kansalliset tavat ja tottumukset aivan itse paikan päällä. Kehen iski taskuvaras Milanossa, kuka otti turpaansa Pietarin yöelämässä, kuka pössytteli kannabista Amsterdamissa, kuka oli panttivankina Filippiineillä, kuka kohtasi ”miehistä” lähestymistä Hurghadassa??
Kansainvälisestikin ajatellen paras jengiytymisympäristö löytynee vankiloistamme. Miksi emme palauta vaikkapa ulkomaisia rikollisia kotimaihinsa? Humanitaarisin perusteinko heitä on jälleen koulutettava ja ruokittava – suomalaisen veronmaksajan kukkarolla käyden? Asian ollessa akuutti ja vaalien lähestyessä toki jotain aiheeseen liittyvää toitotetaan, mutta toimitaanko? Valitettavasti en ainakaan itse tähän usko. Keskuudestamme löytyy pilvin pimein puhujia, mutta tekijät ja toimeenpanijat ovat kateissa. Jostain syystä tämänkään haasteen yhteydessä emme halua katsoa sitä kuuluisaa ”totuutta silmiin”.
Suomessa toimittaneen vasta, kun jotain konkreettista on käsillä, kuten yksilön menehtyminen pahoinpitelyn seurauksena tai nuoriimme kohdistunut seksuaalinen väkivalta koti- tai ulkomaisen pedofiilin toimesta.
Mistä kaikki saa alkunsa? Yhteiskuntaamme ”pesiytynyt” elämis- ja olemiskäsitys ensisijaisesti lähtee kodeistamme ja kouluistamme. Voimmeko tai haluammeko vaikuttaa elämiseemme puuttumalla perusongelmiin vai haluammeko edelleen vain lääkitä oireita? Pitäisikö meitä opettaa ja valistaa nykykäsityksestä poikkeavalla tavalla, siihen oikeaan ja elävään elämään valmentamalla. Olisiko korkea aika unohtaa opetukseemme pesiytyneet mieli- ja haavekuvat elävästä elämästä. Kaikki kohtaamamme ei olekaan oikeudenmukaista, kivaa tai kaunista. Pitäisikö lastemme kasvatuksessa palata siihen, että he jälleen tottuvat vastoinkäymisiin ja oppivat käsittelemään tunteitaan niin hyvässä, kun pahassakin?
Isänä, isoisänä, vanhana urheiluvalmentajana (n. 20 v.) ja ammatillisen opettajan koulutuksenkin saaneena olen ollut kiinnostunut aiheesta siinä määrin, että haastattelin aiheesta hieman nuorempianikin. Pidin mahdollisena sitä, että olisin vuosien varrella jo itse ”pudonnut kelkasta”. Jutustelujeni jälkeen tulin vakuuttuneeksi siitä, että en välttämättä itse ole se ”kelkasta pudonnut”. Joskus pedagogisissa opinnoissani annoin itseni ymmärtää, että opettajan pedagogisten opintojen tulisi luoda teoreettinen perusta ja antaa yleiset pedagogiset valmiudet opettajan tehtävien hoitamiselle. Lisäksi niiden tulisi johdatella ajattelemaan tieteellisesti ja kehittämään tutkivaa työotetta. Haastattelujeni yhteydessä sain kuitenkin mm. tuosta työotteesta ”karmivaa viestiä”, joka liittyy opettamisen nykykäytänteisiin!
En tässä lähde mitään kasvatustieteiden gradua tai käsikirjaa kirjoittamaan, mutta siteeraan esimerkkejä ulkopuolisten liikunnanohjaajien kanssa suorittamistani juttutuokioista. Kaikki liittyvät peruskoulun 1-3 luokille tilauksesta, oppilaitoksen ulkopuolisten toimesta vedettyjä liikuntatuokioita.
Tapaus 1.
Liikunnanohjaaja aloitti työnsä jakamalla lapsia ryhmiin. Ryhmien nimiksi annettiin leikkimielisesti omenat ja päärynät. Tämä ei sopinut ryhmän tuoneelle opettajalle, koska: Lapset voivat tuntea itsensä eriarvoisiksi. Hyväksyttävissä olevat ryhmänimet olisivat olleet esim. omenat ja punaiset omenat. Lieneekö opettaja sitten ollut kovinkin vasemmalle kallellaan, koska punainen omena -nimitys oli sallittu. Vihreistä omenoista ei tässä yhteydessä ollut puhetta.
Tapaus 2.
Liikunnanohjaaja aloitti työnsä jakamalla jälleen lapsia ryhmiin. Ryhmien nimiksi annettiin ykköset ja kakkoset. Ryhmän tuoneelta opettajalta tuli välitön palaute: Lasten ryhmiä ei saa jakaa ykkösiin ja kakkosiin, koska numeerinen ero olemassa => kakkonen voi lapsesta tuntua huonommalta, kun ykkönen.
Tapaus 3.
Liikunnanohjaaja kutsui lapsia tytöiksi ja pojiksi. Opettajan mukaan tyttöjä ja poikia ei saa kutsua näillä nimillä, vaan henkilöiksi, koska sukupuolia ei saisi erotella => esimerkiksi tämä Pauli voi nimestään huolimatta tuntea itsensä tytöksi.
Tapaus 4.
Liikunnanohjaaja kutsui lapsia eläinten nimillä, ravut ja tiikerit. Ravut ja tiikerit ryhmäjako ei ollut opettajan mukaan sallittu, koska pitäisi olla esim. kissaeläimet ”samalla viivalla” => ravut kalaeläimiä tiikerit kissaeläimiä. Lapset voivat tuntea eriarvoisuutta eri eläinryhmiin kuuluessaan.
Jo näidenkin tapausten perusteella uskon, että rekrytointi opettajakoulutukseen ja oppilaitoksiin on kokenut jotain sellaista, mitä Suomi ei tule pitkässä juoksussa kestämään. Enää en lainkaan ihmettele kansainvälisissä vertailuissa Suomen ns. Pisa-tulosten heikkenemistäkään. Kyse ei ole oppilaista! Suomalaista kansaa ”heikentävät” ja tyhmentävät ymmärtämättömyys erityisopetukseen liittyvistä haasteista inkluusiovaateineen, kodit digitaalijohtoisine kasvatuksineen sekä oppilaitoksemme kuvatunlaisine rekrytointivirheineen.
Edellä olleet esimerkit on poimittu eräästä suomalaisesta kaupungista, jonka koulutuspoliittisena johtoajatuksena, kaupunkien välisistä kilpailutekijöistä johtuen, on tulla tunnetuksi ensimmäisenä kaupunkinamme, jossa sukupuolta ei lasten osalta eroteltaisi. Heille on tärkeää, että kaupungista jäisi valtakuntaamme muistijälki/ylpeys jostain elämäämme suuremmasta pedagogisesta toimintamallista.
Tällä hetkellä yhteiskunnassamme olisi nähtävästi tilausta sille julkisuudessa paljon perätylle työelämäkortille, maalaisjärkikortille!
Lähteet: tieteentermipankki.fi, liikunnanohjaajien haastattelut, uef.fi, mieli.fi
Huuhtanen 