Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen
Krimin haltuunoton jälkeen maaliskuussa 2014 Helsingin Sanomat kysyi joukolta julkisuuden henkilöitä, mikä Suomen linjan pitäisi olla. Sadasta vastaajasta vain noin kymmenen tuomitsi Venäjän toimet voimakkaasti ja varoitti niiden voivan johtaa Venäjän yhä kovempiin otteisiin ja laajeneviin konflikteihin. Suunnilleen sama määrä vastaajista otti kantaa, että Suomen tulisi pysyä passiivisena, eikä tuomita Venäjää tai asettaa sille pakotteita.
Näiden ääripäiden välissä oli ryhmä, joista monet olivat sitä mieltä, että myös länsi oli osaltaan syypää, eivätkä esittäneet mitään pakotteita Venäjää kohtaan. Monet heistäkin, jotka halusivat EU-maiden ja Suomen tuomitsevan Venäjän toimet, eivät kannattaneet taloudellisten pakotteiden asettamista. Melkein 80 sadasta oli huolissaan, että pakotteet haittaisivat Suomea itseään. Tällä linjalla olivat myös Tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja Eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb (kok). Ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) antoi niin epämääräisen vastauksen, ettei siitä voinut päätellä yhtään mitään.
Viisi merkittävää ja vaikutusvaltaista professoria otti kärkevästi kantaa todeten, että Suomen tulisi pysyä erossa koko kiistasta. Historian emeritusprofessori Matti Klinge katsoi, että Krim kuuluu Venäjälle. Tämä mirrikaulainen Venäjän ihailija piti ymmärrettävänä, että Venäjä pyrki korjaamaan 1990-luvun alun heikkoudentilansa menetyksiä. Klinge esitti näkemyksensä useita kertoja vuoden 2014 aikana ja korosti, että Krimin siirtäminen Ukrainalle 1954 oli ollut virhe. En tiedä, onko Klinge sitä mieltä, että Suomen itsenäistyminen Venäjästä 1917 oli virhe ja se pitäisi korjata?
Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi katsoi, että ottamalla kantaa Suomi vain vahingoittaisi omaa etuaan. Hän ei arvioinut oliko Venäjä rikkomassa kansainvälistä oikeutta.
Valtio-opin professori Matti Wiberg katsoi, että tosipaikan tullen Suomella on vain kolme ystävää, Suomen omat maa-, meri- ja ilmavoimat. Venäjälle asetettavista pakotteista ei hänen mukaansa olisi mitään hyötyä.
Käytännöllisen filosifian professori Timo Airaksinen katsoi, ettei Suomi voi toimia mitenkään. ”Venäjä ottaa haluamiaan alueita takaisin eikä päästä entisiä eroamaan.” Airaksinen kertoi pelkäävänsä Suomen Nato-keskustelua entistä enemmän, sillä uudessa tilanteessa Nato-jäsenyyden kannatus saattaisi kasvaa.
Markkinoinnin professori Jaakko Aspara katsoi, että Venäjälle pitää antaa mahdollisuus perääntyä kunniakkaasti, ilman painostusta. Ilmarisen talousjohtaja Jaakko Kiander ei ollut mukana HS:n kyselyssä, mutta totesi ja todennäköisesti heijasti talouselämän johdon näkemystä: ”Suomen etujen mukaista on tukea rauhanomaisen ratkaisun etsimistä ja välttää tilanteen kärjistyminen pakotteisiin. Suomella on paljon menetettävää, jos kriisi kärjistyy. Kriisin pitkittymien heikentäisi Suomen kauppaa Venäjän kanssa, jos EU päättäisi pakotteista Venäjää vastaan, Suomen tulisi pidättäytyä osallistumasta niihin.”
EU:ssa asetettiin joitakin pakotteita, vaikka Venäjä kiihdytti sotaa Itä-Ukrainassa ja liitti Krimin itsensä. Pakotteista huolimatta taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa lisättiin. Joulukuussa 2014 eduskunta antoi periaateluvan Fennovoiman ydinvoimalalle. Sen toimittaisi Rosatom. Mukaan lähti myös Fortum, joka ilmeisesti näin luuli pääsevänsä laajentamaan vesivoimatuotantoaan Venäjällä.
Venäjän ja Saksan välille rakennettu Nord Stream 1-kaasuputki oli otettu käyttöön 2012. Vuonna 2015 syksyllä Gazprom ja viisi eurooppalaista energiayhtiötä sopivat Nord Stream 2:n rakentamisesta. Kuviteltiin, että keskinäisriippuvuus takaisi rauhan. Nyt viimeistään ymmärretään paremmin ajatuksen virheellisyys, kun on nähty Venäjän älytön hyökkäyssota ja muunmuassa Fortumin järkyttävän kalliit Uniper-seikkailut ja Nord Stream putkien räjäytykset. Viimeksimainittujen tekijät voi päätellä johdonmukaisella ajattelulla. Minkä valtion johdossa tunne ylittää järjen 100-0 ?
On tietysti jälkiviisastelua katsoa mitä kukin on sanonut vuonna 2014, mutta katsotaanpa kuitenkin asiaa. Siis, kun kaikesta moraalista ja kansainvälisestä sopimuksista piittaamaton roistovaltio hyökkää venäläisellä kavaluudella toisen itsenäisen valtion kimppuun ja anastaa siltä maa-alueen, mitä Suomen vaikutusvaltaiset ja ainakin teoriassa valtakunnan fiksuimmat ja parhaiten informoidut henkilöt sanovat.
Kerrataan. On siis lännen vika, kun Venäjä hyökkäsi, yhtä pätävä selitys kuin se, että joku nainen tuli raiskatuksi, koska hänellä oli liian lyhyt hame. Toiseksi, talous on siis tärkein asia, pitää siis olla hiljaa kuin pissi sukassa ja vastustaa mahdollisia pakotteita kaikin keinoin, että business jatkuisi kuin ennenkin. Timo Airaksinen pelkäsi, jos vaikka aletaan keskustella Suomen turvallisuudesta ja – hui kauhistus – Natosta. Jaakko Aspara oli kovasti huolissaan Venäjän herkästä tunne-elämästä – voivat saada vamman sieluunsa, jos heitä vaadittaisiin antamaan periksi. Venäjän varaukseton ihailija, Matti Klinge on aina tukevasti linjallaan, yritin joskus lukea erästä hänen kirjaansa, paperikeräykseen meni ennen puoltaväliä.
Tehdään (teoreettinen?) ajatuskoe. Jos Venäjä olisi 2014 Krimin sijasta hyökännyt Suomeen, kuten vuonna 1939 ja muut EU- kumppanimaat toteaisivat, että kauppa on tärkeintä, Kremlin mieltä ei saa pahoittaa, kukaan ei mainitsisi kansainvälisistä säännöistä ja oikeusjärjestelmästä juuri mitään. Joku voisi muistaa, että Suomihan on ollut osa Venäjää ja Suomessa on varmaan vahvaa venäläisvastaisuutta eli ryssävihaa. Suomen oma vika koko hyökkäyksen kohteeksi joutuminen! Ei mitään syytä reagoida mitenkään. Miltähän tuntuisi?
Tulee kyllä mieleen, että osa nykyisestä politiikan ja talouden vaikuttajista on elänyt nuoruuttaan pahimman suomettumisen aikana, jolloin monet yrittivät itse tykönänsä jo ennakoiden keksiä, miten voisi parhaiten olla neuvostoliittolaisille mieliksi ja samalla ajaa omaa etua. Jotain noiden aikojen liturgiasta ja sen ajan sanomasta on kenties voinut jäädä syvälle ajatteluun, ei kai sitä itse huomaa. Kauan kesti esimerkiksi puuttuminen venäläisten kiinteistökauppoihin, joista osa oli lievästi sanoen omituisia. Onneksi oli muutama ”huutava ääni korvessa”, kiitos heille vielä, tosin jotkut ovat jo edesmenneitä.
Eipä ole valtakunnan ”eliitin” kyky tehdä syvällisiä johtopäätöksiä kovin kaksinen. Onko Suomen armeija ainoa instanssi, jossa on kautta vuosien ollut johdossa kylmään, järkevään ajatteluun pystyvää joukkoa? Poliitikoista ei voi samaa sanoa, Jyrki Kataisen hallituksen aikana armeijaa kuristettiin riskirajalle, nyt korjataan tuon ajan vaurioita. On käynyt mielessä, että onkohan Suomen poliitikkojen keski-ikä jo laskenut liikaa, elämänkokemus on tärkeä asia.
Entisen Suomen puolustusvoimien komentajan, Ari Puheloisen tuore kirja ”Sotilas ja Työmies”, kannattaa lukea monestakin syystä, jos haluaa ymmärrystään maailman menosta – ja meistä kaiken keskellä – lisätä.
Tietoa Venäjän toiminnasta ja suunnasta oli jo tuolloin – vuonna 2014- riittävästi. Raaka voimankäyttö Tšetšeeniassa, Syyriassa, murhat jopa ulkomailla, Putinin selkeä, katkera puhe Munchenissa 2007 ja niin edelleen. Asioita ennakoi pätevästi esimerkiksi Moskovan yliopiston entinen professori Andrei Zubov. Hän muun muassa vertasi tuoreeltaan Krimin valtausta Hitlerin suorittamaan Itävallan liittämiseen Saksaan. Ikävyyksiähän siitä seurasi, nykyisin Zubov asuu perheineen lännessä.
Presidentti Mauno Koivisto oli kauas katsova ajattelija ja ”fundeeraaja”. Presidenttikauden jälkeen hän kirjoitti perusteelliseen tutkimukseen ja miettimiseen perustuvan kirjan ”Venäjän Idea”. Kirjassa hän selvittää perusteellisesti Venäjän sielunmaisemaa, olemusta ja mahdollisia kehityskulkuja. Arvaisin, että monelta nykypoliitikolta ja vaikuttajalta kirja on jäänyt lukematta. Sääli, sillä netissä kekkuloiminen ja esilläolo ei sivistystasoa ja ymmärrystä paranna.
Lähteitä: Kanava 8/2022 Heikki Oksanen, Seppo Lindblom
Huuhtanen 