Kirjoittanut Kari U. Huuhtanen
Tämän ns. mielipidekirjoituksen tarkoituksena ei ole käsitellä uskontoja mitenkään syvällisemmin, joskin jonkinlainen kuvaus/raapaisu oleellisempien Suomeen pesiytyneiden uskontojen kuvauksista tulee aivan alkuun suorittaa. Ennemminkin tarkoituksenani on arvioida tai arvostella joitain ”pikkuseikkoja”, joita Suomessa saa tehdä uskontojen varjolla ja jopa eduskuntalaitoksemme vahvalla hyväksynnällä. Kyseessä on huomattavat epäkohdat, jotka yhteiskunnassamme tulisi pikimmiten korjata. Lähes päivittäin törmäämme erilaisissa viestimissä mainintoihin yhteiskunnan, yhteiskuntarakenteen, monikulttuurisuuden, opetuksen jne. nopeista muutoksista ja vaatimuksiin näissä muutoksissa mukana pysymisestä. Ajan tasalla oleminen yhteiskunnallisissa asioissa on arvioitu tärkeäksi. Tällöin myös suhtautumisemme ajantasaistaminen eri uskontoihin ja niiden perusteella suoritettaviin tekemisiin sekä rituaaleihin tulisi kyetä vastaamaan samalla uudistamisen ”tehokkuudella”, kun näihin muihinkin muutosvaatimuksiin. Uskontojen yhteiskunnallinen rooli tai niiden harjoittajia ei enää tänä päivänä, eikä tulevaisuudessakaan tulisi asettaa mitään muuta tekemistämme tai muita ihmisiä parempiarvoiseen asemaan. Uskonharjoittajan ei tule olla etuoikeutetussa asemassa muihin nähden.
Uskontotieteessä on keskusteltu laajalti siitä, miten uskonto pitäisi määritellä. Uskonnon määritelmiä on monia. Uskonnon määrittelytapoja voidaan jakaa erilaisiin alaryhmiin. Substantivistiset määrittelystrategiat vastaavat kysymykseen ”mitä uskonto on?”. Ne siis kertovat, mikä on uskonnon substanssia. Funktionaaliset määrittelystrategiat vastaavat kysymykseen ”mitä uskonto tekee?”, eli mikä on uskonnon funktio. Substantiaaliset määritelmät ovat kapeampia ja vaikka ne pyrkivätkin olemaan yleispäteviä, niiden ongelmana voi olla esimerkiksi länsikeskeisyys: Esimerkiksi yliluonnollisen ja luonnollisen väliseen erotteluun perustuva uskonnon määritelmä sopii hyvin länsimaiseen kristillissävytteiseen uskontokäsitykseen, mutta huonosti esimerkiksi afrikkalaiseen. Yleisesti ottaen Afrikan perinteisissä uskonnoissa ajatellaan, että on olemassa yksi luojajumala, joka on luonut maailmankaikkeuden. Tällaisia luojajumalia ovat esimerkiksi Ghanan ašantien Nyame, Malin dogonien Amma, Itä-Afrikan järviseudun Mulungu ja Nigerian jorubien Olorun. Afrikkalaisissa myyteissä kerrotaan, kuinka luojajumala vetäytyi syrjään maailman luomisen jälkeen, eikä hän enää juurikaan vaikuta ihmisten elämässä. Monissa afrikkalaisissa uskonnoissa tätä ylijumalaa ei myöskään palvota, vaan rukoukset, pyynnöt ja uhraukset osoitetaan alemmille jumaluuksille, jotka ovat ihmisten maailman ja pyhän maailman välisiä viestinviejiä.
Suomessa nimitystä kansankirkko käytetään kirkkokunnista, joihin kansan enemmistö kuuluu ja joilla on lakiin perustuva erikoisasema. Suomessa on kaksi kansankirkkoa, evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko. Näillä kirkoilla on oikeus kerätä jäseniltään veroja kunnallisverotuksen yhteydessä. Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu enemmistö suomalaisista. Herätysliikkeiksi kutsutaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivia liikkeitä, jotka korostavat ihmisen henkilökohtaista uskoa. Islaminusko on syntynyt hedelmällisen puolikuun alueella. Islamilainen alue ulottuu Afrikan länsirannikolta Indonesiaan ja Keski-Aasiasta Saharan eteläpuolelle. Se on maailman toiseksi suurin uskonto. Lukumääräisesti noin 1,3 miljardia ihmistä on islaminuskoisia.
Katolinen kirkko eli roomalaiskatolinen kirkko on kristikunnan suurin kirkko, jonka jäsenmäärä on maailmanlaajuisesti noin 1,25 miljardia, mutta Suomessa jäseniä on noin 12 000. Suomessa on seitsemän katolista seurakuntaa, jotka muodostavat yhden katolisen hiippakunnan. Sen keskuspaikka on Helsinki. Hiippakunnan johdossa on piispa. Katolisen kirkon jäsenmäärä Suomessa kasvaa nopeasti maahanmuuton johdosta. Jehovan todistajilla on eri puolilla maailmaa noin kuusi miljoonaa jäsentä, Suomessa noin 18 000. Jehovan todistajat uskovat Kristuksen toiseen tulemiseen ja maanpäällisen Jumalan valtakunnan syntymiseen. Suurimmat kristilliset kirkkokunnat eivät pidä Jehovan todistajia kristillisenä kirkkona, koska Jehovan todistajat eivät tunnusta kolminaisuusoppia eivätkä Jeesuksen jumaluutta.
Protestanttisia kristillisiä yhteisöjä kutsutaan Suomessa vapaiksi suunniksi. Näitä ovat muun muassa helluntailaisuus, Vapaakirkko, metodismi, adventismi ja baptismi. Tunnusomaista vapaille suunnille on mm. uudestisyntyminen eli uskoontulo, upotuskaste uskoontulon jälkeen (poikkeuksena metodismi, jossa käytössä myös lapsikaste), todistuspuheenvuorot eli puhe, jossa henkilö kertoo uskoontulostaan, kymmenykset eli vapaaehtoinen lahjoitus seurakunnalle, konservatiivinen raamatuntulkinta, vapaamuotoinen jumalanpalvelus (ei liturgiikkaa niin kuin katolisessa, ortodoksisessa ja luterilaisessa kirkossa). Vapaiden suuntien perheiden lapset osallistuvat koulussa yleensä luterilaiseen uskonnon opetukseen.
Yhteistä kaikille uskonnoille ja kyseisten uskontojen harjoittamisessa on se, että ihminen uskoo johonkin itseään ylevämpään tai suurempaan, jota ei tieteellisesti todistetustikaan ole olemassa muualla kuin kyseisten uskonnonharjoittajien korvien välissä ja joissain menneiden aikojen kirjoitelmissa. Kuitenkin erilaisille uskonnoille on annettu hyvin vahva, jopa osin yhteiskunnan toimintojakin ohjaava rooli, miksi? Me reaalimaailmassa elävät, mitään uskoa tunnustamattomat joudumme päivittäisessä elämässämme tyytymään siihen, että meitä verotetaan ja häiritään näiden ”yleisesti hyväksyttyjen”, väärän tai olemattoman tiedon välittäjien toimesta. Häirintä on toki helppo hoitaa ajamalla uskonlevittäjä tontilta tai ovelta pois. Uskonnon varjolla verottamisen voi välttää hieman suuremmalla vaivalla eroamalla kirkosta, mikäli siihen on kuulunut. Toki kirkko ottaa omansa takaisin uskonnottoman sukulaisilta viimeistään tämän kuollessa. Jos vainaja ei kuulukaan kirkkoon, omaiset voivat joutua maksamaan lisäksi kappelin tai kirkon käytöstä. Hautapaikan hallinta-aika vaihtelee. Viimeisen asuinsijan saa ruuhka-Suomessa kertamaksulla 25 vuodeksi. Kuitenkin kirkko on joskus aikojen saatossa omalla päätöksellään ja omavaltaisesti ottanut kansalta tai ostanut maanomistajalta tonttinsa, mihin kirkot on rakennettu ja missä esim. hautaustoimet suoritetaan. Näin ollen viimeisen sijan maankäytöstä veloittaminen on perusteetonta. Hautapaikka tulisi olla syntyperäiselle Suomen kansalaiselle aina ilmainen ja sen hoitotoimenpiteet veloituksettomat. Kyllä kirkon kassa tämän kestää. Mikäli ei kestä, niin revetkööt. Lisäksi kirkolta tulisi ehdottomasti poistaa verotusoikeus, kuten Yleisradioltakin. Kummankaan toiminta ei ole enää pitkään aikaan ollut missään mittakaavassa yleishyödyllistä ja toiminta tulisi hoitaa omakustanteisesti. Mikäli ei ole ”asiakkaita”, ei ole toimintaakaan.
Kirkollisveron perintä juontaa Suomessa juurensa jo vuosisatojen taakse. Veron tarkoituksena on ollut tukea kirkon eri palveluita. Kirkollisverotuloilla kustannetaan seurakunnissa esimerkiksi jumalanpalvelukset sekä erilaiset perhejuhlat, kuten kaste, häät ja hautajaiset. Lisäksi tuotoilla tuetaan kirkon diakoniatyötä sekä lapsi-, nuoriso- ja perhetyötä. Rahallisesti kirkollisveroa alettiin periä vuonna 1923. Aiemmin maksuja perittiin erilaisina hyödykkeinä kuten kala, vilja ja muut luonnonantimet tai tehden työtä kirkon hyväksi.
Vuoteen 1959 saakka kirkko peri veroa erillisenä maksuna, jonka jälkeen veron maksu siirtyi ennakonperinnän piiriin. Veroilla on kirkon toimesta saatu varmasti paljon hyvää aikaan, mutta niin oman käden oikeudella otetulla omaisuudellakin. Esimerkiksi tulliviranomaisten kannattaisi tutkia suomalaisten uskonsisarien ja veljien viemisiä Viroon tai Venäjälle. Mistähän kaikki tavara on lähtöisin? Voisiko olla vaikka niin, että jotkut yksittäiset uskonsisaret ja veljet ”hakeutuvat” Suomessa tarkoituksellisesti iäkkäiden ihmisten seuraan. Aikansa he antavat ikäihmisille apuaan ns. ”pyyteettömästi”. Luottamuksen saavutettuaan heillä on vähitellen enemmän ja enemmän viemisiä ”kehitysapuluonteisesti” jonkin tietyn seurakunnan tai kirkon auttamiseen rajan toiselle puolelle …. siis maantieteellisen rajan. Kyseisen ikäihmisen menehdyttyä jää perikunta Suomessa ihmettelemään keskenään, mihin vanhuksen tietyt kipot, kupit ja rahakokoelmat ym. ovat kadonneet. Röyhkeimmät uskonsisaret ja veljet tarjoavat perikunnalle jopa ”siivousapuaan” kyseiseen kuolinpesään, ettei omaisten tarvitsisi suuressa surussaan enää keskittyä vanhuksen osalta maallisiin käytännön asioihin.
Kirkon ja valtion tulisi viimeistään nyt, taloutemmekin ”sakattua”, siirtyä 1920 -luvulta 2000 -luvulle.
Suomen perustuslain 11 § mukaan jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin hyvin useat meistä joutuvat kohtaamaan ja näin myös osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen. Vanhin nykypäivän esimerkeistä voitaneen ottaa ns. uskonnollisista kaupparatsuista, jotka ilman lupaa ja pyytämättä tulevat kilkuttelemaan ovikellojamme tai asettuvat pihapiiriimme sanomaansa julistamaan, samalla kyhäämiään esitemateriaalejaan jakaen. Näissä tapauksissa kyse on tavallisesti Jehovan todistajista.
Myös lestadiolaistaustaisen väen liiketoiminnat Suomessa tulisi perata täysin läpi. On hienoa, että kyseinen joukkio hallitsee kannattavan yritystoiminnan. Usein olisi kuitenkin syytä, nykyistä tarkemmin, tarkistella minkälaista mainittu liiketoiminta on ja kuinka se on päässyt leviämään esim. ovi- ja ikkunakaupasta, ulkokate- ja rännikaupan kautta autokauppoihin. Miten väkeä saadaan rekrytoitua kymmenien ”omien” pikkufirmojen kautta palvelemaan ”yhteistä tavoitetta” ja minkälaisilla rahoitusmuodoilla? Lisäksi kyseinen liike tuntuisi jo saaneen jossain määrin jalansijaa myös 2. asteen opetustoimessa. Tutkinta on vaan aika mahdotonta, sillä jäsenistö harrastaa ”sisäistä suojelua” samassa mittakaavassa, kun terveydenhoito esimerkiksi hoitovirheiden yhteydessä. Kaveriahan ei jätetä! Jos jätetäänkin, niin syyllinen osoitetaan aina organisaatiosta mahdollisimman alhaiselta tasolta. Uskonnon leviäminen esim. sateenkaariliikkeen lailla opetustoimeemme ei myöskään välttämättä edistä opetuksemme laadun paranemista. Kun pienen ja/tai nuoren ihmisen päähän, tai jopa valtakunnallisiin opetussuunnitelmiin asti, syötetään perus- tai 2. asteen opetuksen perusasioiden lisäksi sateenkaariliikkeen tai uskonnollispohjaisia näkemyksiä eivät myöskään erilaiset, kasvamiseen liittyvät ristiriidat tai mielenterveyshaasteet nuortemme päässä vähene.
Hieman uudempaan uskonnonharjoittamisen esimerkkiin törmäämme lähes jokainen joko julkisissa tiloissa liikkuessamme tai työyhteisöissämme. Suomen monikulttuuristuttua meille on tullut paljon lisää myös eri uskontojen, mm. islamin ja katolilaisen uskon harjoittajia. Islam uskontona ohjaa ihmisen (yleensä väkivaltaista ja alistavaa) elämäntapaa ja asettaa erilaisia käyttäytymissääntöjä sekä vuorovaikutustapoja työntekijälle. Näin tahtoo käydä, kun luku- ja kirjoitustaidottomat koraania tulkitsevat. Islamin uskonnon harjoittajat ovat tuottaneet maailmassa niin paljon pahaa ja sen tyyppisiä seurauksia, että islamin harjoittaminen, katolilaisen uskonnon harjoittamisen ja rikollisten moottoripyöräjengien lailla tulisi mielestäni kieltää Suomessa kokonaan. Katolilaisen uskonharjoittamisen yhteydessä olemme jo pitkän aikaa tienneet ja törmänneet mm. Kanadassa ja Italiassa, ”kirkon” sisällä tehtyihin seksuaalirikoksiin ja muuhun vastaavaan häirintään, jopa surmaamisiin. Miksi rikoksista on kyseisen ”kirkon” sisällä muodostunut käytäntö? Miten Suomessa mahdetaan harjoittaa katolilaisuutta? Miten asiaa meillä valvotaan? Anteeksipyynnöilläkö muutkin, kun katolilaisen ”kirkon” edustajien synnit kuitataan. Ihmeellinen on maailma, enemmän uskontojen harjoittamisten yhteydessä on sorvattu ja sorvataan edelleenkin rikoksia, kun yhdenkään moottoripyörä- tai kelkkajengin sisällä. Nahkaliivit päällä esitetty anteeksipyyntö oikeussalissa ei kuitenkaan riittäne rikollisen vapaaksi päästämiseen, papinkaapu päällä tehty näyttäisi riittävän. Mitä enemmän tehtyjä rikoksia, sen vähäisemmät seuraukset.
Tänä päivänä tietoisuutta uskonnollisista oikeuksista työelämässä pidetään jostain ihmeellisestä syystä tärkeämpänä kuin koskaan aikaisemmin, vaikka uskonnoissa kyseessä on asiasisällöllisesti vain jonkin yksittäisen ihmisen tai ryhmän päähänpinttymä jostain ”kaikkein korkeimmasta”.
Työyhteisöissä meidän tulisi kuitenkin kyetä täysipainoisesti keskittymään työsuorituksiin, eikä esimerkiksi eriuskoisten erilaisiin vaatimuksiin mahdollisista rukoushetkistään tai varsinkaan uskonnon harjoittamista varten varattavista tilaratkaisuista. Uskoa saa, mutta kukin tehkööt sen omalla ajallaan ja omissa tiloissaan muita häiritsemättä. En voi esimerkiksi ymmärtää sitä, että joudun julkisissa tiloissa tai työssä ollessani seuraamaan jonkun toisen julkista uskonharjoittamista. Tämä häiritsee minua ja puuttuu uskonnon ja omantunnon vapauteeni. En mielestäni ole velvollinen ohi kulkiessanikaan osallistumaan omantuntoni vastaisesti minkään uskonnon harjoittamiseen.
Kaikki julkinen uskonharjoittaminen tulisi mielestäni kieltää. Mikäli uskoa harjoitetaan esimerkiksi luterilaisen käytänteen mukaan suljetussa tilassa, kirkossa ja samanhenkisten kesken, niin asia on ok.
Yksi olennaisimpia kysymyksiä tässä yhteydessä on, että voiko työnantaja esimerkiksi vaatia, ettei uskontoa harjoiteta työpaikalla, ja miten hänen pitäisi suhtautua uskonnollisiin tunnisteisiin tai uskonnon harjoittajan ajankäyttöön työelämässä? Uskonnollisia tunnisteita näkyy eniten vaatevalinnoissa ja erilaisten asusteiden käytössä. Työntekijän vaatetus työnteon yhteydessä kuuluu työnantajan niin sanottuun työnjohtopiiriin. Oikeudellisesti arvioituna tilanteessa on kyse sekä työnantajan määräämisvallasta että työntekijän perusoikeuksista, joista tärkein koskee syrjintäkieltoa ja oikeutta harjoittaa uskontoaan.
Perustuslain mukaan syrjintä uskonnollisin perusteisin on kielletty. Syrjintä työelämässä on rikoslain mukaan rangaistava teko. On myös kiellettyä rajoittaa työntekijän oikeutta harjoittaa uskontoaan ilman hyväksyttävää perustetta. Lainsäädäntömme ja sen tulkinta on varsin ihmeellistä. Nykyisin voit joutua syytetyksi uskonnollisin perustein suoritetusta syrjinnästä jo silläkin perusteella, että noudatat työyhteisössäsi tasa-arvolainsäädäntöä ja tasapuolisen toiminnan periaatteita kaikkia työntekijöitä kohtaan. Tämä ei varmastikaan helpota muualta tulleen työintoisen ja -kykyisen integroitumista yhteiskuntaamme. Ainakaan itse en ottaisi rekrytointitilanteissa tätä riskiä.
Uskot mihin uskot tai ole uskomatta, mutta jätä uskonnottomat tai ne, joiden uskoa et tiedä, häiritsemättä ja hoida oma uskonnon harjoittamisesi jossain rauhallisessa paikassa – kaukana minusta, kiitos.
Lähteet: tieteentermipankki.fi, peda.net, wikipedia, verottaminen.com, psyjuridica.com
Huuhtanen 