Kirjoittanut Kari U. Huuhtanen
Suomessa mittaillaan hyvin usein erilaisia politiikkaan ja poliittiseen toimintaan liittyviä tyytyväisyystekijöitä. Tavallisesti mielipidetiedustelujen otokset liikkuvat n. 1000 – 2500 vastaajan suuruusluokissa ja virhemarginaalit pyörivät tutkijoiden mukaan n. 3% hujakoilla. Eduskuntavaalien tullessa taas ajankohtaisiksi, tulevat tutkimukset tutkittavine kohteineen olemaan aiempaa tiiviimmin esillä sekä paikallisissa että valtakunnallisissa julkaisuissamme. Käsitykseni mukaan nämä epävarmat, joskin jonkinlaista suuntaa antavat, tutkimukset toimivat myös jossain määrin mielipidevaikuttajan roolissa kansalaismielipiteisiimme. Vaikutusten laajuus ja syvyys riippuu tietysti esitetystä tiedon muodosta ja vastaanottajan medialuku- ja kielitaidosta. Näiden niin sanottujen tutkimusten tuloksia on helppoa myös käyttää hyödyksi vaalityössä sekä kansanedustajaehdokkaiden että median, kunkin omiin tarkoitusperiinsä. Harvemmin, jos koskaan tutkimuksen suorittaneen tahon intressejä tai henkilösidonnaisuuksia tutkitaan missään yhteyksissä. Tilanne on jossain määrin verrattavissa valtamediaammekin. Demaripäätoimittaja pyrkii kannattelemaan omiaan, vihreä omiaan jne. Hyvä syy vähentää vaikkapa valtioneuvoston ja YLEn rahoitusta. Puolueeton toiminta Suomen ja suomalaisten eteen ei edellytä omien esikuntien tai avustaja-armeijojen kokoamisia veronmaksajien rahoilla.
Viimeisimpiä vastaani tulleita tutkimuksia on Iltasanomista (Sanoma Oyj) lukemani Kantar Publicin tuotos, jossa todetaan käytännössä joka toisen suomalaisen olevan tyytyväinen nykyhallitukseen. Varsinkin Sdp:n, vihreiden, vasemmistoliiton sekä Rkp:n kannattajien kerrotaan ajattelevan hallituksen onnistuneen työssään hyvin. Totta kai ajattelevat, itsehän nuo kannattajat ovat edustajansa äänestäneet, eikä nykyhenkeen kuulu se, että omien myönnettäisiin munanneen. Itse en ole koskaan saanut vastattavakseni yhtään tämän tyyppistä kyselyä, mutta mikäli vertailukohdaksi otetaan esim. vaalikoneiden ”klikkaa pallukkaa”, haluttuun lopputulokseen ohjaavat kysymys- ja vastaustyylit, niin kovin syvällisesti toteutetuista tai tieteellistä vertailua kestävästä puuhastelusta ei ole kysymys. Tästä kertoo jo otosten pienuus sekä virhemarginaalien suuruuskin. Toki viihdearvonsa näilläkin palstatilan täyttäjillä on, voivat jopa joissain yhteyksissä saada aikaan keskusteluakin. Ainakin julkaisut tilanneiden mediatalojen ja näiden kilpailijoiden uutislähetykset saavat lähetyksiinsä hieman lisää täytettä.
Mielestäni kyseisen kaltaiset tutkimukset voisi jo olemattoman informaatioarvonsakin vuoksi lopettaa. Tähän on useita erilaisia syitä, mutta mainittakoon tässä yhteydessä yksi oleellisimmista. Se on aiempaa valistuneempi Suomen kansa. Suomalaisten medialukutaito on jo kohtuullisen korkealla tasolla ja meillä on jäljellä enää yksi ns. virallisempi taho, joka edelleen luulee kansan uskovan sumein silmin kaiken mitä sille ko. ”virallisen” tahon tuuteista syötetään. Tämä taho on poliitikko. Poliitikkomme pyrkivät omaksumiensa perinteiden (Putinismi) mukaisesti vakuuttamaan kansaamme onnistumisistaan milloin minkäkin asian yhteydessä. Itselleni on muodostunut näitä tarinoita päivittäin kuunnellessani hyvin vahva käsitys siitä, että yhtenä yhteiskuntamme jäsenistä minuakin pidetään tyhmänä ja hyväuskoisena. Olettama voi itseni tuntien olla jopa oikeakin. Mielestäni joudun päivittäin törkeähkön valehtelun ja vääristelyn kohteeksi seuratessani vaalipaneeleja tms. poliittisia hupilähetyksiä. Jos otetaan esimerkki, jolla vaikkapa minut saataisiin vakuuttuneeksi siitä, että olisi jotain syytä olla tyytyväinen nykyiseen hallitukseemme. Tällöin faktat voisivat ”purra”. Haluaisin saada lyhyet, ytimekkäät ja selkeätkin vastaukset vaikkapa seuraaviin hallituksemme itsensä antamiin lupauksiin. Lupaukset löydät tästä linkistä: Lupauksemme kansalaisille politiikan uudistamisesta.
Mikäli avasit linkin ja tutustuit aiheeseen, niin voitaisiin esittää hallituksellemme se perinteiseksi muodostunut kysymys; Miten meni noin niin kuin omasta mielestä? Kannattaako vaalienkaan alla ylen määrin hehkuttaa omia saavutuksiaan, voi jonain päivänä joutua syytetyksi valehtelusta? Toki tulkinnan varaahan poliitikkojen viestinnässä on aina ollut ja tulee jatkossakin olemaan. Uutena ilmiönä, tulkinnanvaran laajennuttua huomattavasti entisestään, politiikassa on valitettavasti jatkuvasti kasvanut vastakkain asettelu ja romahtaneet käytöstavat sekä yksittäisten ihmisten hyljeksiminen tämän elämän ja tulevaisuuden kustannuksella. Me kaikenkarvaiset kansalaismielipiteiden kirjoittelijat voimme sitä jo suppeahkojen lukijakuntiemmekin johdosta harrastaa, mutta julkisuudesta kansan ansiosta elävät ja suurta näkyvyyttä saavat päättäjämme mielestäni eivät. Kuluvalla vaalikaudella tämä ihmispeli opposition ja hallituksen kesken on toistaiseksi tasan 1-1. Tähän mennessä Kokoomus on heittänyt bussin alle Rydmanin ja Keskusta Lintilän. Teuraalle joutuivat. Ulostulojensa perusteella lienevät kuitenkin työssään kaiketi päteviä henkilöitä, sopivuudesta tehtäviinsä en osaa sanoa. Henkilökohtaiseen elämään en puutu, koska en heidän osaltaan tiedä, kun julkisuuden juorut.
Kävikö kyseisille puolueille vahinko? Ilmeisesti ”vaalikiima” ja ”menestymisen pelko” sai nämä omasta mielestään ihmisläheiset puolueet nakkaamaan edustajiaan yleisen halveksinnan kohteiksi? Inhimillisyys ja reiluus näyttää olevan kovin kadonnutta kansanperinnettä, vaikka tarinoinnin taso politiikassa antaisi muuta olettaa.
Jokaisen istuvan kansanedustajan on hyvä näin ennen vaaleja pohtia; Milloin on minun vuoroni? Se vuoro tulee joskus. Kun kilpailu kiristyy, käytöstavat unohtuvat ja oman edun tavoittelu puoluetovereilla kasvaa. Kyseessähän on pienimuotoinen ”sisällissota”, joka korostuu varsinkin kolmen valtapuolueen taakse jääneiden puolueiden osalla. Vasemmistollemme tilanne on helpoin puolueiden sisältäkin katsoen, sillä he ovat tottuneet syömään omiaan ja näitä ”sotiakin” aikaan saamaan – kuuluu näet ”kulttuuriin”. Siis nykyisissä hallituspuolueissa tämä ”sisällissodan” riski on suurimmillaan. Yksilöiden tulee suden lailla saada revittyä lihat luiden ympäriltä, lauman vahvin saa sitten johtajan paikan ja heikoin kuolee nälkään tai jää hiipimään muiden hännille. Pienillä oppositiopuolueilla ja RKP:n kielipoliitikoilla on vähemmän hävittävää, joten raadollisuus niissä jäänee ulkopuolisten vaikeammin havaittavaksi. Olisi kaikkien kannalta tosin mukavaa, mikäli vaalit voitaisiin käydä puolueidenkin sisällä hyvässä yhteishengessä, yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi, mutta näinhän ei koskaan tule tapahtumaan. Harmonia ja yhteishenki ”saapuu” puolueeseen vasta vaalimenestyksen jälkeen ja kestää suurin piirtein seuraavien vaalien alle. Sitten se sama kova peli taas alkaa. Ihminen on valtaa hamutessaan ja paikkaansa hakiessaan outo eläin, tuskin edes oma perheenjäsen tämän luonteenpiirteitä tunnistaisi jos tekemisistä kuulisi.
Kuluvan eduskuntakauden aikana olemme saaneet havaita useita kertoja eripuraa hallituspuolueiden kesken sekä opposition erittäin suurta tyytymättömyyttä hallituksemme toimiin. Kausi on Koronoineen ja Ukrainan sotineen ollut toki seesteisestä olotilasta poikkeava, mutta hätätilaa meillä ei vielä missään mittakaavassa ole ollut. Nämä pienet kriisit ovat kuitenkin tuoneet myös näkyviin muutokset kulttuurissamme. Menneinä vuosikymmeninä erilaiset finanssi- tai öljykriisit ja kaikenlaiset rajan takaa lennelleet nootit ovat saaneet suomalaisia poliitikkoja ja kansalaisia toimimaan yhteisen hyvän eteen yhdessä tuumin. Ei ole tarvittu, ainakaan julkisuudessa, sen suurempia peisten kalisteluja tai selkään puukottamisia. Ei myöskään minkään muunlaisia kansamme yhtenäisyyttä hajottavia julkisia esiintymisiä. Nykyistä enemmän edustajamme toki neuvottelivat päihtyneenä, mutta se toteutettiin suurimmilta osin ns. ”saunan lauteilla”. Tässä ajassa elävä suomalainen ja varsinkin suomalainen poliitikko elää jostain syystä toisin. En tarkoita, että pitäisi ryhtyä juopottelemaan, mutta yhtenäinen ymmärrys jonkinlaisista tulevaisuuden tavoitteista tulisi saavuttaa eteenpäin päästäksemme ja velkavuoremme hoitaaksemme. Yhtenäisyydestä ei nyt tunnu olevan tietoakaan, ainakaan ongelmia kohdatessamme. Jokaisen tulisi saada määritellä korjaavat toimet vain oman mielensä mukaisesti. Toki jonkinlaiseen konsensukseenkin on aina päästy, mutta miksi useimmiten vaikeimman ja ennen kaikkea ”kantapään” kautta. Onko edelleen niin, että otsan pitää kolista kuin seitsemällä veljeksellä, ennen tiedon sisäistämistä?
Tästä on kuitenkin hyvä jatkaa. Tämän eduskuntakauden jälkeen me tiedämme, mitä ei ainakaan missään tapauksessa tule tehdä. Äänestäjät äänestävät ja homma jatkuu. Mikäli homma jatkuisi kuitenkin nykyisellään, tulemme tarvitsemaan Venäjää. Silloin tiedämme, että vasta sodan tullen suomalainenkin oppii elämään toisen kanssa. Toivottavasti jälleenrakentaminen tällä kertaa olisi helpompaa ja hoituisi sotimatta.
Lähteet: valtioneuvosto.fi, is.fi
Huuhtanen 