Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen
Vaalit 2023 ovat lähellä ja pian on aika kasata uusi hallitus. Mauno Koivistolla oli vuosikymmenien mittainen poliittinen ura eri tehtävissä ja kuten muistamme, se huipentui presidentin virkaan 1982 – 1994. Nykyisin politiikkaa Suomessa on ehdolla yhä nuorempia kansalaisia, joka tietenkin tarkoittaa vähäisempää elämänkokemusta ja usein myös vähäisempää tietoa ja ymmärrystä valtakunnan aiemmista vaiheista. Mauno Koivisto oli henkilö, joka selvitti asioita perinpohjin ja teki ratkaisunsa vasta kun kaikki näkökulmat ja vaikuttavat tekijät oli mietitty selviksi. Hän totesi joskus, että ne henkilöt vasta vaarallisia ovat, jotka vaikeita ratkaisuja tuosta vain ravistavat hihastaan.
Koiviston toteamuksia ja ”fundeerauksia” on tallennettu lukemattomia, niitä soisi nykypoliitikkojenkin tutkivan. Joukossa on niin politiikkaan liittyviä kuin laajemmin elämää luotaavia ajatuksia. Maailmassa on harvoja presidenttejä, jotka ovat olleet sodassa yhtä kovissa paikoissa kuin Mauno Koivisto Mannerheim-ristin saaneen legendaarisen Lauri Törnin osastossa. Vuonna 1948 Koivisto totesi:
– Joka on ollut mukana isossa teurastuksessa, ei enää sinne hevin lähde.Lähteä marssimaan rintamalle vastahyökkäykseen, kun koko edessä oleva taivaanranta salamoi ja ympärillä on pienoiskokoinen helvetti kuumaa repivää terästä ja tulta täynnä, se on kokemus, jota ei keneltäkään kadehdi.
1940-luvun lopussa Mauno Koivisto otti työpaikallaan Turussa yhteen kommunistien kanssa. He olivat myötätuulessa sodan jälkeen. Koivisto on sanonut:
– Kommunistien kanssa käydyn ankaran kamppailun yhteydessä jouduin vakavasti perehtymään heidän ajatuksiinsa, heidän menettelytapoihinsa ja heihin ihmisinä. Osoittautui, että heidän oppinsa ja heidän menettelytapansa eivät olleet niin pahoja kuin luultiin, ne olivat pahempia. Osoittautui myös, että ihmisinä he olivat paljon parempia ja arvokkaampia kuin miksi me halusimme heidät itsellemme ja muille kuvata.
Vuonna 1956 Mauno Koiviston tohtorin väitöskirja ”Sosiaaliset suhteet Turun satamassa” hyväksyttiin. Väitöstilanteessa, kun vastaväittäjä Osmo Ikola alkoi esittää kriittisiä huomautuksia väitöskirjasta, salista alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja jalkojen tömistelyä. Salissa istui joukko Koiviston entisiä työkavereita Turun satamasta, eivätkä he tahtoneet sulattaa sitä, että Maunon työtä kritisoitiin. Väitöstilaisuus oli heille outo asia. Väitöstilaisuuden väliajalla kerrotaan erään kaverin jopa nykäisseen Koivistoa hihasta ja luvanneen apua, jos ”äijä” (vastaväittelijä) rupeaa hankalaksi.
Koivisto pohti joskus tulonjakopolitiikkaa ja muotoili asian:
– Meitä on kehoitettu kantamaan toinen toisemme taakkaa. Se on oikein ja vanhurskas asia. Mutta näissä nykyisissä oloissa käy helposti sillä tavalla, että se – jonka taakkaa kannetaan – vielä itse kiipeää taakan päälle.
Keskustelu Mauno Koiviston sosialistisuudesta tai ei-sosialistisuudesta alkoi asianomaista kyllästyttää. Hufvudstadsbladetin haastattelussa 1981 Koivisto totesi:
– Jos kysytään Johannes Virolaiselta, onko hän sosialisti vai ei-sosialisti, niin hän sanoo, ettei hän ole sosialisti eikä porvari. Kerroin kerran Puolan suurlähettiläälle, että meillä on kolmenlaisia puolueita täällä Suomessa, meillä on ei-porvarillisia ja ei-sosialistisia puolueita ja yksi puolue, joka on samanaikaisesti sekä ei-porvarillinen, että ei sosialistinen.
Koivisto toimi Suomen Pankin pääjohtajana vuodet 1968 – 1982. Joskus keskusteltiin ihmisen valinnoista. Koivisto oli tuskastunut ammattiyhdistyksen vaatimuksiin ja hän moitti SAK:ta kaksinaamaisuudesta:
– Tavallisesti, jos vastakkain on abstrakti tulevaisuudenkuva ja konkreettinen nykytodellisuus, nykytodellisuus vie voiton. Jos tavallisen ihmisen valittavaksi pannaan joko lisää rahaa nyt tai parempi työllisyystilanne tulevaisuudessa, vastaus lienee suurella todennäköisyydellä – lisää rahaa nyt ja parempi työllisyys tulevaisuudessa.
Vuonna 1966 valtiontalous oli hyvin heikossa jamassa ja Koivisto jyrisi tavalla, josta nykypoliitikot voisivat ottaa oppia:
– Edessä on vielä toimenpiteitä, jotka eivät ole kovin miellyttäviä, mutta eivät ne ole sellaisiakaan, että niiden takia pitäisi elämänusko ja tulevaisuuden toivo kokonaan hyljätä. Jos meillä ei olisi muuta tarjottavana kuin hikeä ja kyyneleitä, ei meidän olisi syytä sitä kansalaisilta salata.
Realistina pessimistinä Koivisto totesi:
– Siitä voidaan lähteä, että aina jokin asia menee pieleen, koskaan ei onnistuta kaikessa.
Pitkäpinnaisena henkilönä Koivisto antoi valtioneuvoston istunnoissa ministeritovereiden puhua niin pitkään kuin heillä oli uutta kerrottavaa, mutta rajansa kaikella:
– Jos samat väitteet toistuvat kolmatta kertaa lopetan keskustelun, koska minunkin huumorintajullani on rajansa.
Julkisuudesta ja profiilista Koivisto totesi nykypoliitikoille vieraan asian:
– Profiilia ei voi nostaa, jos se kaiken aikaa on korkea. Sen vuoksi profiilin pitää pääsääntöisesti olla matala.
Itsevarmasti tulevaisuutta ennustavat ekonomistit saivat kritiikkiä:
– Noususuhdanteen hillitseminen on niin kauan liian aikaista kunnes se on liian myöhäistä.
Toinen ekonomisteihin liittyvä kommentti:
– Maailmasta löytyy kahdensorttisia talousennustajia: sellaisia, jotka eivät tiedä, ja sellaisia jotka eivät tiedä, etteivät he tiedä.
Profeetallinen oli Koiviston pohdinta Neuvostoliitosta vuonna 1978. Se tuli todeksi vuonna 1991:
– Neuvostoliiton taloushallinnon kehittämisen pääongelmana ilmeisesti on se, että ellei sallita enemmän liikkumavapautta monessakin mielessä, taloudellinen kehitys ei vastaa Neuvostoliiton suurvalta-aseman vaatimuksia. Jos taas sallitaan enemmän vapauksia ja markkinamekanismien toimintoja, kasvaa hajaannuksen vaara.
Seuraava näkemys vastuun jakamisesta olisi nykyään erittäin pätevä monessakin maassa, joissa romutetaan tervettä vallan kolmijaon periaatetta:
– Valtiolla pitää olla käytössänsä väkivaltakoneisto, mutta sitä on pidettävä tarkoin silmällä. On tärkeintä, että kaikki sotilaallinen aktiivisuus maassa tapahtuu puolustusvoimien piirissä tai sen valvonnassa. Ja on tärkeätä, että siihen osallistuu myös niitä, jotka siitä eivät ole niin kauheasti innostuneita.
Vuonna 1977 hallituksella oli vain kolme huonoa toimintalinjaa, jotka Koivisto Suomen pankin pääjohtajana alusti Königstedin kartanossa pidetyssä neuvonpidossa. Ne olivat kustannusten alentaminen, devalvaatio tai runsas ulkomainen lainanotto. Kaikki vaihtoehdot olivat ongelmallisia, koska niiden elvyttävä vaikutus ei ole nopea. Jälkikäteen Koivisto kuvasi tilannetta:
– Hallituksen omaksumaa linjaa pyrin tukemaan leniniläisittäin (kuin köysi hirtettyä), kun muuta mahdollisuutta ei ollut.
Kekkosen ja Koiviston suhteet olivat ongelmalliset. Koivisto kertoo muistelmissaa ”Kaksi kautta”:
– Mennessäni Tamminiemeen oli normaali asetelma, että Kekkonen katsoi minua vihamielisen näköisenä. Hän antoi siten jo alkajaisiksi ymmärtää, että jos minua ei olisi, ei olisi ikäviä asioitakaan.
Voimiensa päivinä Kekkonen oli täysin ylivoimainen. Max Jakobson totesi 1970-luvun puolivälissä:
– Kekkonen oli kuin leijonankesyttäjä, jolta leijonat olivat loppuneet.
1970- luvun alussa maan hallitus oli vaihtumassa. Kari Nars ja Koivisto olivat Rovaniemellä ja Koivisto kuunteli radiosta hallitustilannetta. Kari Nars totesi, että oliko tuo nyt niin hirveän tärkeää, Koivisto vastasi vakavana;
– Kuulepas, kun on kerran noussut politiikan kukkuloille, se on sellainen myrkky, ettei se koskaan lähde verestä pois.
Tähän voisi sivuhuomautuksena todeta vanhan viisauden:
– Vaipat ja poliitikot pitäisi aika ajoin vaihtaa – ja samasta syystä.
Mauno Koivisto teki tarkkoja psykologisia havantoja:
– Asialle voi olla vahingoksi, jos väärät henkilöt esittävät oikeita asioita.
Tuon edellisen ajatuksen varmaan moni pitkään työelämässä ollut voi allekirjoittaa…
1970-luvun laman ja öljykriisin aikana Koivisto kertoi seuravaa juttua:
– 1930-luvun pula-aikana Ville-niminen mies oli niin epätoivoinen, että oli hirttäytynyt puuhun. Kun työtoverit ottivat hänet alas ja surullisina silmäilivät maassa makaavaa ystäväänsä, yksi heistä tuumi vapisevalla äänellä: ”Kyllä Ville vielä tätä katuu, kun ajat paranevat!”
Akateemisistä piireistä tuli Suomen pankkiin paljon hyvää tarkoittavia neuvoja 1970-luvulla. Professori Ahti Molander ehdotti julkisuudessa talouden elvyttämistä devalvaatiolla. Aihe oli arka ja saattoi pikemminkin elvyttää valuuttakeinottelua ja valuutan karkaamista ulkomaille. Molander oli myös jazz-trumpetisti. Koivisto lähetti hänelle sähkeen:
– Olen kuullut, että olette erinomainen trumpetin soittaja. Mitäpä, jos keskittyisitte siihen?
Suomen valuutta pantiin eräässä vaiheessa kellumaan eli markalla ei ollut selvää kiintopistettä. Koivisto luonnehti tilannetta:
– Kelluva valuutta on kuin rannan läheisyydessä kelluva vene. Joko vene liikkuu rannan suhteen tai ranta veneen suhteen. Ja vaikka olisi täysin tyyni kesäilta, eikä vene liiku rannan suhteen eikä ranta veneen suhteen, voimme olla varmoja siitä, että vene liikkuu tähtien suhteen ja tähdet veneen suhteen.
Koiviston yleinen toteamus asioiden hoitamisesta:
– Sen verran pitää olla liikkeessä, että vastustajat pelkäävät liukastuvansa omiin jätöksiinsä!
Vuoden 1975 talouskriisin aikana Koivisto totesi asian, joka taitaisi päteä nykyisen Sanna Marinin hallituksen aikana:
– Joskus on puhuttu tyhjän kassan diktatuurista. Se ei päde nykyään. On vipattu, lykätty maksuja ja silti lisätty menoja.
Kun eräät kansantaloustieteen professorit ehdottivat avokätisiä ehdotuksia elvyttää suhdanteita löysäämällä valtion budjettia ja rahapolitiikkaa, tarkka talousmies Koivisto totesi:
– Makroprofessorit ovat työllisyydelle paljon vaarallisempia kuin mikroprosessorit.
Koivisto näki devalvaation, markan arvon ulkoisen arvon heikentämisen, myös moraalisena kysymyksenä:
– Devalvaatiolla rangaistaisiin kovan työn tekijöitä, säästäjiä, yhteiskunnan vähäosaisia.
Koivisto kertoi arkielämän ongelmia kuvaavan jutun, jonka hän oli kuullut Turun satamassa:
– Kolme satamajätkää ryntäsi tilipäivänä Alkoon, ja jokainen osti itselleen oman viinapullon. Koska jano oli mahtava, korkattiin ensimmäinen pullo jo ovenpielessä ja annettiin sen kiertää, kunnes pullo oli tyhjä. Tämän jälkeen ruvettiin miettimään, miten jatkettaisiin.
Ja niin siinä kävi, että äänin kaksi yhtä vastaan päätettiin, että tästä lähtien jokainen juo omasta pullostaan!
Koiviston tuttaviin kuului ruotsalainen pankkimies ja teollisuuspohatta Marcus Wallenberg. Hän oli tarkan kruunun mies. Koivisto kertoi, kuinka Wallengerg oli palaamassa veneellään purjehduskilpailusta kovassa tuulessa veneitä täynnä olevaan Sandhamnin sataman laituriin. Vauhtia oli liikaa, ankkurikin petti ja törmäys johonkin oli väistämätön. Kippari Wallenberg reagoi salamannopeasti ja karjui ruorimiehelle: ”Sikta på något billigt!” (Tähtää johonkin halpaan).
Koiviston kampanja toiselle presidenttikaudella kesti vain pari viikkoa. Jotkut epäilivät, ettei kunnon vaalitaistelua saataisi aikaan. Koivisto vitsaili:
– Voin pitää jonkinlaisena tunnustuksena sitä, että kun kaksi viikkoa on kierretty, puheita pidetty, haastatteluja annettu, kysymyksiin vastattu, alkoivat kysymykset harveta.
Kun on tullut tavaksi puhua siitä, että kukaan ei saisi päästää pajatsoa tyhjenemään liian aikaisin, niin nyt taitaa käydä sillä tavalla, että pajatsoon jäi vielä rahaa, mutta pelaajilta loppuivat kolikot.
Kun Suomen markka 1991 ajautui valuuttakeinottelun kohteeksi ja talouden haavoittuvuus kävi selväksi, Koivisto päätti olla käyttämättä kovaa puheenvuoroa. Tämä kalvoi häntä ja myöhemmin hän perusteli:
– Kyllähän sitä joskus syntejään voisi tunnustaakin, mutta siinä samalla tulee vapauttaneeksi vastuusta monia, jotka ovat turmion tietä aktiivisesti rasvanneet.
Presidenttinä Koivisto ei enää voinut samalla tavalla osallistua julkiseen keskusteluun kuin ennen:
– En löydä varastosta niin pientä vasaraa, jolla voisi pikkuisen koputella. Aina osoittautuu, että käteen osuu leka.
Turun murteen käytöstä:
– Henkilökohtaisen arvokkuutensa säilyttämiseksi ei Turun murretta pidä julkisesti puhua.
Vanhan perinteen mukaan presidentin kesäasunnossa Kultarannassa, tarjottiin vanhan perinteen mukaan valtioneuvostolle lounas niinä perjantaina, kun se piti siellä istuntonsa. Silloinen ulkoministeri Per Stenbäck valitti jäädykejälkiruokaa lusikoidessaan: ”Ei tällaista jälkiruokaa pitäisi tarjota, sillä se turruttaa suun. Kyllä suuhun pitäisi jäädä lämmin miellyttävä maku.”
Tellervo Koivisto vastasi huunorilla samalla mitalla:
– Mitenkäs on, presidentti, vaihdammeko jälkiruokaa vai ulkoministeriä?
Lähteitä: Kari Nars, Mauno optimistinen pessimisti, Otavan kirjapaino 2017
Huuhtanen 