KEKKONEN PURISTIMESSA

Kirjoittanut Asko U.Huuhtanen

Nyt ollaan Itänaapurin kanssa tilanteessa, joka suurille ikäluokille tuntuu kumman tutulta. Monet ovat jo varmaan erehtyneet ajattelemaan, että Venäjä olisi lähes tavallinen valtio vaan –  väärin meni.  Venäläisten harhaiset luulot omasta suuruudestaan ja halusta laajeta ja määrätä naapureitaan, ovat aina olleet nähtävissä enemmän tai vähemmän selkeästi. Jo Neuvostoliiton aikana kerrottiin aina, että emme puutu teidän asioihinne – ja sitten puututtiin oikein viimeisen päälle. Aivan kaikkea Suomen kansalaiset eivät aikoineen onneksi tienneet – olisi voinut häiritä yöunia. Nuorempien ikäluokkien kannattaisi perehtyä aiheeseen, voisivat kenties todeta, kuinka historia toistaa asioita ja kuinka ahtaalla on oltu ja mihin pitää taas varautua.

Neuvostoliittoon tuolloin kuulunut Tšekkoslovakia  kehitti 1960-luvulla niin sanottua ihmiskasvoista sosialismia. Tarkoitus oli saada hiukan liikkumavaraa tiukasta Moskovan komennosta ja kehittää maata ”ihmiskasvoisempaan” suuntaan. Hallituksen kiduttajia ja tappajia haastettiin oikeuteen. Monet järjestelmän pyöveleinä ja toimijoina olleet tekivät itsemurhia. Tämä kaikki muutos parempaan päättyi Warsovan liiton maiden  21. elokuuta 1968 suorittamaan miehitykseen. Tšekkoslovakia ”normalisoitiin” eli uudistukset peruttiin, johtajat vaihdettiin ja maan kommunistipuolue palautettiin tiukasti Moskovan linjalle. Miehitystä perusteltiin sillä, että kun sosialismi on uhattuna yhdessä sosialistisessa maassa, asia ei ole vain tämän maan asia. Tästä tuli niin sanottu  Brežnevin oppi. Vanhempi polvi ehkä muistaa, kun Lieko Zachovalova raportoi dramaattisesti Prahasta kaiken melskeen keskeltä ja taisteli sikäläisen puhelinkeskuksen kanssa puheajasta.

Miehitys  oli valtava järkytys koko Euroopassa ja etenkin Suomessa. Pääministeri Koivisto on kertonut itkeneensä autoa ajaessaan niin, ettei meinannut tietä nähdä. Kekkoselle asia tuli yllätyksenä ja hän oli järkyttynyt ja vihainen. Suomessa puolueet olivat erittäin varovaisia kannanotoissaan, enimmäkseen hiljaa. Kovimman kommentin taisi lausua kommunistisen puolueen puheenjohtaja Aarne Saarinen. Hänen kerrotaan todenneen ärrää sorauttaen: ”Toverrikin voi errehtyä!” Kutsut Moskovaan loppuivat pitkäksi aikaa.

Suomessa oli kommunistien liikkeen sisällä tuohon aikaan ”taistolaisiksi” kutsuttu Moskovan varassa, tuessa ja ohjauksessa oleva joukko, jonka toimintaa rahoitettiin miljoonilla suoraan Moskovasta. Moskova tarvitsi kipeästi Suomesta jonkin merkittävän tahon hyväksynnän Prahan panssareille. Suomen Rauhanpuolustajien pääsihteeri Mirjam Vire-Tuominen kuului joukkoon. Taistolaisten ja TPSL:n  (Työväen ja Pienviljelijäin Sosialistinen Liitto) äänillä Rauhanpuolustajien keskustoimikunta hyväksyi kaksi viikkoa miehityksen jälkeen kannanoton, jossa tiedotusvälineiden tapaa välittää uutisia Tšekkoslovakiasta kuvataan Neuvostoliittoa vastaan suunnatuksi vihamieliseksi propagandaksi. Kannanoton mukaan Warsovan liiton viiden valtion sotajoukot olivat ”rauhantehtävissä” estämässä uuden suursodan syttymistä. Vuoteen 2011 asti kansanedustajana vaikuttanut Jaakko Laakso toisteli  ahkerasti seuraavaa hokemaa nuortaistolaisten tilaisuuksissa: ”Muistakaa, Neuvostoliitto ei ole milloinkaan väärässä!” Taistolaisten joukossa oli niitäkin, jotka toivoivat panssareita myös Helsingin kaduille.

Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen Neuvostoliitto kiristi otettaan niin omasta leiristään kuin Suomen puolueettomuudesta. Moskovassa ei haluttu kuulla Suomen puolueettomuudesta sanaakaan. Monessa  kähminnässä ja Suomen ohjaamisessa ”oikealle tielle” kunnostautunut lähetystöneuvos ja  Neuvostoliiton asevoimien everstiluutnantti Viktor Vladimirov määritti Suomen puolueettomuuden ”Nikita Hruštšovin kotkotuksiksi”. Suomen palvelusvuosiensa välissä 1960-luvulla Vladimirov toimi KGB:n sabotaasi- ja salamurhaosaston Osasto 13:n johtajana. Vladimirov on kuvannut keskustapuolueen K-linjalaisten yhteistyötä suomalais-neuvostoliittolaisten suhteiden ja ulkopoliittisten ongelmien käsittelyssä ”yhtenäiseksi hengenheimolaisten kollektiiviksi”. Samalla tavalla Vladimirov on kirjoittanut sosialidemokraateista Kalevi Sorsasta, Erkki Liikasesta, Ulf Sundqistist ja Matti Ahteesta. Kun 1970 Moskovassa jatkettiin Yya-sopimusta, Kekkonen joutui uhkaamaan erolla, ennenkuin kommunikeaan saatiin jonkinlainen maininta puolueettomuudesta.

Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa kansanrintamapuolueet kärsivät tappion, alkoi pelottelukampanja. Moskovan epäluulon siivittämänä taistolaislehtiin alkoi ilmestyä otsikoita: ”Oikeisto hyökkää kaikilla rintamilla”; ”EEC-vapaakauppasopimus – askel kohti Natoa”; ”Oikeistovaara=fasismin vaara”; ”Äärioikeisto aseistautuu”; ”Oikeistovaara lyötävä kouluissa takaisin”, ja niin edelleen.

Tammikuussa 1972 Neuvostoliiton sotilasasiamies ja kommodori V.A.Andruškevitš kutsui kolme suomalaista kenraalia, yleiesikunnan päällikön Paavo Junttilan, Etelä-Suomen sotilasläänin komentajan Jukka Pajulan ja presidentin adjutantin Urpo Levon epäviralliselle illalliselle. Illallisen jälkeen vieraat saivat katsella Suomen karttaa, johon oli vedetty punainen viiva Suomen kapeimmalle kohdalle Kuhmon pohjoispuolelta Pohjanlahteen. Viiva oli kohdalla, josta Neuvostoliitto yritti katkaista Suomen talvisodassa.  Andruškevitš esitti, että venäläiset joukot voisivat harjoitella punaisen viivan pohjoispuolella ja auttaa näin Suomea Yya-sopimuksen mukaisesti. Näin Neuvostoliiton joukot voisivat tulla nopesti apuun, jos syntyisi Yya-sopimuksen määrittelemä tilanne. Kekkonen velvoitti Paavo Junttilan aloittamaan keskustelut  Andruškevitšin kanssa.

Salaisten keskustelujen alussa  Andruškevitšin teksti oli jyrkkää, siinä kuului Prahan telaketjujen kolina ja Suomen puolueettomuuspolitiikan kyseenalaistaminen. Puheet muistuttivat tilannetta ennen talvisotaa. Andruškevitšin aloitteesta alkaneet salaiset konsultaatiokeskustelut katkaisi Kekkoselta lupaa pyytämättä puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela ilmoittamalla neuvosto-osapuolelle 1974 niiden käyneen tarpeettomiksi. (Asiaa tutkiessa huomasin, että mm. Iltalehdessä on 19.12.2017 Olli Ainolan  hyvä artikkeli aiheesta).

Elokuussa 1972 Vladimirov antoi Kekkoselle pitkän muistion luettavaksi ja sanoi tuovansa huonon viestin. Muistiossa oli pitkä lista neuvostovastaisen kampanjan laajentumisesta, revanssihenkisistä sotamuisteluista, reservijärjestöjen ”puolustushengen herättämisestä”, pyrkimyksistä aseistuksen lisäämiseen ”idästä tulevaa uhkaa vastaan”, Karjalan palautuspuheiden lisääntymisestä ja niin edelleen. Muistion asiat olivat suunnilleen samoja kuin taistolaislehdistön otsikot.

Vladimirov viittasi Moskovan huoliin siitä, miten asiat järjestyisivät, jos Kekkonen ei olisi presidenttinä. Kekkonen oli ilmoittanut edellisten presidenttivaalien yhteydessä, että hän ei asetu ehdolle seuraavissa 1974 vaaleissa. Jos Moskovassa tiedettäisiin, että Kekkonen jatkaisi presidenttinä, muistiossa mainittuihin pikku asioihin ei kiinnitettäisi huomiota. Kekkonen joutui kovassa paineessa miettimään pirullisen tilanteen ratkaisua: Moskova vyörytti puolueettomuutta vastaan, lisänä konsultaatioiden pelko ja painostus sotilaallisen yhteistyön tiivistämiseen. Allekirjoitusta vailla olevaan EEC-sopimukseen Moskovassa oli kielteinen kanta. Euroopassa oli jännitys kiristymässä. Presidentin jatkokauden ratkaisut olivat auki. Kekkonen tunsi Ahti Karjalaisen alkoholiongelman ja liiallisen pehmeyden itäisessä puristuksessa. Karjalainen oli Moskovan ykkösehdokas Kekkosen paikalle, jos Kekkonen ei olisi käytettävissä. Karjalainen  siis nautti itäistä luottamusta ja oli myös Suomen punaisten idänkaupan vuorineuvosten ehdokas.

Moskovasta Kekkosta painostettiin tiukasti asettumaan vielä ehdolle. Kekkonen teki valintansa. Hän suostui presidentiksi, mutta kieltäytyi vaalista. Hän antoi henkilökohtaisen vakuutuksen Moskovalle, ettei Suomen ulkopolitiikka muuttuisi, vaikka läntiset taloussuhteet tiivistyisivät. Suomessa ei ollut poikkeustilannetta, mutta eduskunta hyväksyi poikkeuslain vaikeutetun säätämisjärjestyksen mukaisesti äänin 170-28 (yksi tyhjä ääni). Näin Kekkonen valittiin Suomen Tasavallan presidentiksi vuosiksi 1975-1978. Näin myös saatiin EEC-kauppasopimus voimaan Moskovan vastustamatta.

Vladimir Stepanov toimi maansa Suomen-lähettiläänä joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1979. Hän oli diplomaatti, jonka toimintaa eivät käytöstavat tai hienotunteisuus haitanneet. Vanha vertaus norsusta posliikaupassa pätee häneen täysin. Stepanov pyrki määräilemään  poliittista  päätöksentekoa Suomessa. Hän muun muassa esitti kesällä 1978 marsalkka  Dimitri Ustinoville ajatuksen Suomen ja Neuvostoliiton yhteisistä sotaharjoituksista Kekkoselle saunassa. Tarinan mukaan Kekkonen aina tässä vaiheessa totesi, että eiköhän lähdetä ottamaan lisää löylyä ja näin ehdotus saatiin torjuttua – ilmeisesti useamman löylykierroksen jälkeen.

 Huvittavana muistona EEC-väännön ajoilta albumissani on kuva silloisesta työkaverista, jonka valkeaan työkypärään oli mustalla tussilla kirjoitettu ”EI EEC”. Kysyin kannanotolle perusteluja, niitä ei ollut, eli homma oli hänen kohdallaan eräänlainen vitsi. Vahva läntisen kauppasopimuksen vastustus kuvaa hyvin vasemmistolaisen ja Moskovasta ohjatun propagandan voimaa noina aikoina.  Rauhanpuolustajien tiloissa taistolaiset rallattelivat seuraavaa viisua Meksikon pikajunasävelellä:

”Sikajuna Brysseliin, kiitää suoraan helvettiin, sammutetuin lyhdyin EEC:hen pyyhältää. Natsihurtat ulvahtaa, suurpääoma tukenaan, länsirajan takaa Naton tankit möllöttää. Hallituksen vaunussa, hilpeä on tunnelma, puupääoman ministerit maljaa nostelee.–”

Taloustieteilijä Tauno Tiusasen kirjoista ja kirjoituksista löytyy hyviä ja todeksi toteutuneita analyysejä Itätalouksien tuonaikaisesta tilasta ja toimivuudesta. Tuurilla ja taidolla saatiin vähitellen Suomen taloutta integroiduksi länteenkin päin ja samalla saatiin alkuun pitkä tie normaaliksi demokraattiseksi länsimaaksi.

Lähteitä: Wikipedia; Kenen joukoissa seisoin, Lauri Hokkanen,Docendo 2021