LAKOILLAKO ASIAT PARANEVAT?

Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen

Ilonaiheita maailman tai kotimaan uutisvirrassa ei paljon ole näkyvissä. Ukrainalaisten teurastus jatkuu, ilmeisesti viimeiseen ukrainalaiseen asti. Länsi-Euroopan päättäjistä osa ei tajua tai ei halua tajuta missä mennään ja kansalaiset vielä vähemmän. Mitään toimivaa pitkän tähtäimen toimintasuunnitelmaa ei saada aikaiseksi. Putinin kanssa toimitaan täsmälleen samoin kuin aikoinaan Hitlerin kanssa, joka vaihe vaiheelta eteni tavoitteissaan valheita puhuen, jotka haluttiin uskoa. On kai turha toivoa, mutta nyt nimenomaan Euroopassa tarvitaan yhteinen vähintään kymmenen vuoden suunnitelma ja sitoutuminen siihen, että Ukrainaa todella autetaan riittävin asein ja tarvittavin varustein, kunnes teurastajat on työnnetty Ukrainan rajojen ulkopuolelle. Teollisuus ja tuotanto pitää suunnata pitkäjänteisesti tämän mukaan. Jos ei toimita nyt, hinta tulee myöhemmin olemaan moninkertainen ja tuskallinen. Selvä sitova suunnitelma lähettäisi viestin Moskovaan, jossa itseluottamus ja röyhkeys kasvaa päivä päivältä.

Yhdysvaltoja ei viitsisi tässä yhteydessä edes mainita. Maan henkinen tila on vaiheessa, jossa järjellä, moraalilla ja pitkäjännitteisellä ajattelulla ei ole mitään sijaa. Älyttömien salaliittoteorioiden menestys panee kyllä epäilemään amerikkalaisten tiedon tasoa ja järjen juoksua yleensä. Muutamaa populistista heittoa toistelemalla maailman toiminnasta mitään ymmärtämätön narsistinen laumanjohtaja pitää puolta kansaa ja hallintoa otteessaan. Sinänsä mielenkiintoista, että politiikan sotkuista huolimatta talous porskuttaa, varsinkin teknoyhtiöiden kannattamana.

On kummallista, ettei 330 miljoonan ihmisen valtiosta löydy presidenttiehdokkaiksi kuin kaksi huru-ukkoa. Biden sinänsä yrittää oikeansuuntaisesti parhaansa, mutta kyllä ikä ja todennäköisesti myös terveys edellyttäisivät jo sivuun siirtymistä.

Siirretään katse armaaseen kotimaahamme. Jokainen vähääkään aikaansa seuraava tietää, että Suomi jää taloudessa yhä enemmän jälkeen muista pohjoismaista, jotka ovat meille luonnollinen vertailuryhmä. Talouskasvua ei meillä ole ollut noin 16 vuoteen. Velkaannumme hurjaa vauhtia, talous sakkaa yhä pahemmin, väki ikääntyy, kipeiden, mutta välttämättömien päätösten teko on jumissa. Työikäisen väestön väheneminen ja vanhusväestön kasvava osuus syö veropohjaa. Hallitus ilmeisesti ymmärtää tilanteen, mutta psykologinen kyky, halu ja poliittinen pelisilmä ajaa asioita eteenpäin, on yhtä heikko kuin pillastuneella sarvikuonolla. Sarvikuonoja löytyy myös ay-liikkeen puolelta. Vertaus on kyllä paha loukkaus sarvikuonoja kohtaan. Ne sentään toimivat omalta kannaltaan rationaalisesti.

Entäpä mikä on ay-liikkeen tila yleensä? Osa ay-liikkeen johdosta ilmeisesti tajuaa pelisääntöjen muutostarpeet, mutta on jäsenistönsä asenteiden vankina. Jäsenistö roikkuu kynsin hampain niin sanotuissa saavutetuissa eduissa ja menneen ajan muistoissa. Kaikkia uusia ajatuksia ja muutoksia vastustetaan jo periaatteessa. Työlainsäädäntö on paljolti tehty vuonna 1946, eli maailma on niistä ajoista muuttunut moneen kertaan. Ay-liikkeellä on hieno historia teollistumisen alkuvaiheen ajoilta, mutta nyt se on jämähtänyt menneisyyteen katsovaksi jarruvaunuksi. Ei ymmärretä, että entisajan eväillä ei enää selvitä nykymaailmassa ja uusia ratkaisuja pitäisi etsiä ennen viimeistä umpikujaa.

Kaikenkarvaisilla ns. poliittisilla lakoilla haitataan sivullisten ihmisten elämää ja yhteiskunnan toimintaa. Samat korulauseet ja fraasit sopivat aina perusteluksi, kun ihmisiä huudetaan senaatin torille elämöimään. Koululaitos ei ole kai onnistunut opettamaan alkeitakaan siitä, miten kansantalous pyörii, mistä verotulot koostuvat ja ketkä ovat nettoveronmaksajia. Jokainen lakkopäivä kaventaa palkanmaksuvaraa ja mahdollisuutta pitää työllisyyttä eli siis työpaikkoja yllä.

Menemättä minkään rintaman juoksuhautoihin tai hallituksen esitysten yksityiskohtiin, joissa varmasti on hiomisen varaa, katsotaanpa itsestäänselvyyksiä. Kun on voimassa olevat työehtosopimukset, eikö silloin kuulu käydä töissä? Suomessa ay-liikkeellä on perinteinen kiristyskeino, poliittiset lakot, joka on varsinainen kirosana. Sopivasti sorvaten mikä tahansa asia voidaan tulkita poliittiseksi. Näin voidaan milloin tahansa maan asioita ajaa yhä syvemmälle suohon ja murentaa ennestään sitä perustaa ja luottamusta, johon esimerkiksi kansainvälinen kauppa perustuu. Kun satamat pannaan kiinni milloin mistäkin syystä, ei voi kuin ihmetellä lainsäädännön lepsuutta. Hyviä vertailukohtia löytyy muista länsimaista, joissa on aivan eri pelisäännöt.

Kun toimitusten sopimusmääräajat pettävät, se ei heti unohdu ostajataholla. AKT on erityisen ansioitunut tuhoamaan Suomen taloutta jo vuosikymmenien ajan. Tässä on ilmeisesti yksi peruste automatisoida kuljetukseen ja satamatoimintaan liittyviä toimintoja mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman pitkälle. Näin työpaikat vähenevät tehokkaasti.

Jos Suomen talouskäyrät sojottavat alaspäin, niin puolestaan lakkomäärät ovat muihin verrokkimaihin nähden aivan omissa korkeuksissaan. Tulee mieleen silloisen pääministeri Urho Kekkosen vuonna 1952 kirjoittama pamfletti: ”Onko maallamme malttia vaurastua?”. Ajat ja asioiden painopisteet olivat toiset, mutta otsikko on edelleen ajankohtainen.

Tutkitusti suomalaiset kaipaavat vahvaa johtajaa, jotakuta, joka määrätietoisesti kertoo tai oikeastaan määrää, mitä pitää tehdä ja ajatella. Tällä menolla saadaan Suomen asiat ja talous sotkettua siihen malliin, että ulkoinen holhooja ja määrääjä kyllä ajastaan löytyy EU- tasolta. Takavuosien esimerkki löytyy Kreikasta, jota Suomessa ilkuttiin huonosta talouden hoidosta – taisi osua se pilkka meidän omaan nilkkaan. Kreikalle saneltiin EU-tasolta toimintamallit ja nyt talous siellä rajujen ja tuskallisten vaiheiden jälkeen porskuttaa. Ehkä meidänkin on se tie kuljettava. Ei tarvitse maan sisällä vaivautua neuvottelemaan, jos määräykset on pakko ottaa ulkoa. Jotkut tahot varmaan mielellään vetäytyisivät vastuusta, jotta voisivat syyttää muita tilanteesta, jota ovat itse olleet kehittämässä.

Raaka totuus on, että pitkällä tähtäimellä ei voi syödä enemmän kuin tienaa. Julkinen talous on pakko sopeuttaa uuteen tilanteeseen, niin tuskallista kuin se onkin. Tunnetusti kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että leikata pitää – siis kaikilta muilta paitsi itseltä.

Demokraattisissa valtioissa yleensäkin päätösten teko on paljolti jumissa. Francis Fukuyama kutsuu tätä päätöksenteon halvaantumista nimellä vetokratia. Kun liian monella taholla on veto-oikeus päätöksiin, ei oikein mitään saada päätetyksi ja yhteiskunnat jähmettyvät. Se antaa suuren kilpailuedun autoritäärisesti johdetuille maille. Singapore on tästä hyvä esimerkki, siellä autoritäärinen hallinto toimii hyvin. Historiallisesti monet valtionjohtajat avittavat päätöksentekoa ja samalla omaa kannatustaan järjestelemällä sopivan pienen sodan. Silloin päätöksenteko kriisitunnelmissa on helpompaa.

Edellä sanotusta huolimatta en toivo Suomen demokratian alamäkeä. Monien kaipaama autoritäärinen hallinto voi myös viedä maat tuhon partaalle, kun päättäjät pääsevät toteuttamaan hulluja visioitaan.

Lähteitä: Wikipedia; 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, Osmo Soininvaara, Kustannusosakeytiö Teos 2021