PILATAANKO SUOMEN ASIAT JÄRJEN KÖYHYYDELLÄ?

Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen

Suomen luonnollinen vertailuryhmä ovat muut pohjoismaat, Ruotsi, Norja ja Tanska. Erinäisistä syistä Suomi velkaantuu, taloutemme on junnannut paikoillaan viitisentoista vuotta. Jäämme yhä pahemmin jälkeen muista Skandinavian maista. Myös vertailu EU-alueeseen osoittaa, että lähivuosina Suomen talous kasvaa euroaluetta hitaammin ja valtion velkasuhde kasvaa. Hiljalleen liu’utaan vaarallisesti alaspäin muihin verrattuna.

On paljon asioita, jotta voitaisiin tehdä fiksummin ja tehokkaammin ja samalla lisätä työssäkäyvien hyvinvointia. Sosiaali- terveydenhuollon ja pelastustoimen uudistus eli Sote on käynnissä. Muutos entiseen on valtava. Suomi on jaettu 21 alueeseen, jotka optimistisesti on nimetty hyvinvointialueiksi. Näitä alueita on monien mielestä ainakin puolet liikaa, mutta näin toimii poliittisten päätösten kompromissien teko. Poliittinen vaikutusvalta yritetään säilyttää kaikin keinoin. Ajastaan nähdään, mitä uudet ylimääräiset hallintohimmelit maksavat.

Valtionvarainministeriö laskee, että kuntien ja hyvinvointialueiden alijäämä eli lisävelanoton tarve tulevina vuosina on noin 14–15 miljardia euroa vuodessa. Bengt Holmström, jonka näkemyksiin palaan tarkemmin tässä kirjoituksessa, toteaa alijäämän olevan oire siitä, että rahaa on käytetty turhiin asioihin. Muina turhina asioina hän mainitsee etuudet, jotka maksetaan varallisuudesta riippumatta. Myös asumistuet vievät liikaa rahaa. Tästä rahasta osa valuu asuntosijoittajille tukien vuokria nostavan vaikutuksen kautta. Kuinka merkittävää asumistuen vuokria nostava vaikutus on, siitä kiistellään. Vastaus riippuu siitä, keneltä kysytään.

Suomessa on tunnetusti huutava pula lääkäreistä. Hoitajia puuttuu niin sairaaloista kuin hoivapalveluista. Sama henkilökunnan puute on terapiapalveluissa, kouluterveyspalveluissa, lastensuojelussa ja ilmeisesti suunnilleen kaikissa Soteen liittyvissä työtehtävissä. Kukaan ei ole kertonut, että tulijoita ja hakijoita olisi liikaa tai edes tarpeeksi johonkin tehtävään. Lähivuosina eläköityy suuri osa vielä töissä olevista. Melkoinen yhtälö. Olen mielenkiinnolla keskustellut muutaman sairaalamaailman sisällä työskentelevän henkilön kanssa. Tuli jokunen uusi ajatus julkisessa keskustelussa pyörivien lisäksi.

Tuttua on, että lääkärien näkökulmasta aikaa kuluu kohtuuttomasti byrokratiaan ja tietojärjestelmien kanssa rimpuiluun. Tämä on hemmetinmoista haaskausta. Eikö olisi järkevää, että vuosia koulutettu lääkäri voisi paneutua siihen, minkä hän parhaiten osaa – potilaiden hoitamiseen. Byrokratian hoitamisen voisi siirtää pois lääkäreiltä sopivalle apuhenkilökunnalle. Asiaa tarkemmin tuntematta epäilyttää myös , että onko kaikki selvitysten ja tilastointien teko edes tarpeellista.

Toinen asia. Monet nuorehkot lääkärit tekevät neljäpäiväistä työviikkoa tai työskentelevät kahdeksan kuukautta vuodessa. Syynä on verotuksen jyrkkä progressio. Eli he hankkivat suunnilleen saman tällä työajalla, kuin jos työskentelisivät täysaikaisesti. Kaikki eivät nykyaikana tee työtä niska limassa pelkästä kutsumuksesta. Kun bonuksista tai lisistä menee veroa reilusti yli 50 prosenttia, ratkaisu tulee ymmärrettäväksi.

Poliittisen kentän vasen laita on unohtanut vanhan kansan viisauden, että ”lehmä on parempi lypsää kuin tappaa”. Tämä on tasapainoilua psykologisten tekijöiden kanssa. Peruskateellisten ja populististen poliitikkojen on helppo poimia poliittisia irtopisteitä puhumalla suurituloisista ja heidän verottamisestaan. Todella suurituloisia on Suomessa niin vähän, että vaikka heitä verotettaisiin yli sata prosenttia – kuten ruotsalaista kirjailijaa Astrid Lindgreniä eräänä vuonna – se ei valtion rahapulaa paikkaisi. Miten talouselämä toimii ja ketkä ovat tulonsiirtojen jälkeen nettoveronmaksajia, on asia, jota kannattaisi opettaa jo koulussa. Tieto voisi olla monille yllätys. Eli psykologisesti sopiva tasapaino tulojen ja verojen välillä antaisi parhaan tuloksen eikä veisi työhaluja ”hyvätuloisilta”. Tässä ollaan poliittisella miinakentällä, jossa tunteet helposti kuumenevat ja järjen käyttö ei onnistu. Osmo Soininvaara pohtii verotustakin ansiokkaassa kirjassaan ”20-luvun yhteiskuntapolitiikka” (Kustannusyhtiö Teos 2021). Kirja pitäisi pakkoluettaa jokaisella kansanedustajalla.

Nobelin saanut taloustieteilijä Bengt Holmström on pohtinut valtion roolia yksilöiden elämässä. Hän sanoo, että seuraavan hallituksen haastava tehtävä on pohtia, mihin kaikkeen suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnalla on varaa. On selvästi nähtävissä, että Suomessa pidetään itsestään selvänä valtion suurta roolia yksilön elämässä. Valtiota huudetaan apuun kaikissa ongelmissa. Nuoret neuvovat toisiaan somessa, miten sossusta saa parhaiten rahaa (no, kunta tai valtio, julkista rahaa kuitenkin). On syntynyt henkinen riippuvuus valtioon sensijaan, että ensisijaisesti yritettäisiin selvitä itse tai läheisten avulla. Holmström toteaa: ”Kaikki ongelmat tulevat aina heti valtion pöydälle. Esimerkiksi nyt, kun on paljon ahdistusta, niin valtion täytyisi jotenkin hoitaa se ahdistuskin.”

Holmström on taloustieteilijä, mutta hän sanoo haluavansa mieluummin tarkastella asiaa filosofiselta kannalta. Hän uskoo, että riippuvuus valtiosta lisää ahdistusta ja tunnetta yksinäisyydestä. Hänen mielestään etuuksien vastikkeellisuutta pitäisi lisätä, koska uskoo, että ihmiset saavat hyvää oloa siitä, että auttavat toisiaan.

Kannattaa katsoa, mitä ovat loputtoman velkaantumisen pitkän aikavälin seuraukset. Lähes kaikki valtiot pyörittävät velkataakka, toiset suurempaa, toiset pienempää. Vanhaa velkaa maksetaan pois ja uutta otetaan. Kysymys on kansainvälisten lainoittajien luottamuksesta siihen, että valtio pystyy hoitamaan sitoumuksensa. Kun luottamus heikkenee, korot nousevat. Ääritapauksessa lainahanat sulkeutuvat ja maa joutuu kansainvälisen valuuttarahaston holhoukseen. Silloin meno on raakaa, Kreikalla on kokemusta. Siinä tilanteessa vikinä ei auta, kun tulonsiirtoja ja sosiaaliturvaa pakkoleikataan kovalla kädellä. Japani on mielenkiintoinen tapaus, koska sen valtava velkamäärä on kerätty paljolti omasta kotimaasta. Yhdysvaltojen dollariin taas luottamus on säilynyt sen valtavasta liittovaltion julkisen velan määrästä huolimatta ilmeisesti talouden valtavan koon ja maailmanlaajuisen vaikutuksen takia. Myöskään uskottavaa vaihtoehtoista maailmanlaajuisella dollarivaluutalle ei tällä hetkellä ole, vaikka suunnitelmia sen korvaamiseksi on ainakin Kiinassa.

Vähiä sairaanhoitajia poistuu alalta paitsi eläköitymisen myös alanvaihdon takia. Kun suunnitellaan uusia työtiloja, uusia tietokoneohjelmia, työvuoroja, uusia työkäytäntöjä, laitehankintoja tai mitä tahansa, viesti on aina sama, ei kysytä niiltä, jotka parhaiten tietävät eli henkilökunnalta. Johtaminen on kyselyjen mukaan autoritääristä ja joustamatonta, yksilöä ja tarpeita ei huomioida. Palkitseminen on sattumanvaraista ja aiheuttaa lähinnä mielipahaa ja epäoikeudenmukaisuuden tunteita. Kaikki tämä heijastuu myös sairaspoissaoloihin, joiden määrä joissakin yksiköissä on järkyttävä. Monet hiertävät asiat olisivat korjattavissa pienillä muutoksilla, jos ymmärrystä ja halua olisi. Palkan määrä on vain yksi tekijä muiden joukossa. Se,että tulee arvostetuksi ja kuulluksi työyhteisön jäsenenä, merkitsee myös paljon viihtymisen ja jaksamisen kannalta.

Jotkut poliitikot kuvittelevat, että ongelmat poistuvat, kun tehdään hoivalaitoksille henkilökuntamitoituksia. Tämä on yhtä tehokasta perusongelmien kannalta kuin sateen tekeminen sadetanssilla tai hölmöläisten peiton jatkaminen toisesta päästä leikatulla palalla. Ehkä näinkin on saatu kannatusääniä populismin menetelmin. Hoitajapulaan puuttuminen vaatii todellista ajattelua ja juurisyihin puuttumista. Kai on itsestään selvää, että hoidon pitää olla kunnollista niin eri laitoksissa kuin kotihoidossa. Omaisiaan kotona hoitavat ovat käsittämättömästi laiminlyöty joukko, vaikka heidän työnsä säästää valtavasti julkisia varaja. Jossain laskettiin laitospaikan hinnaksi noin 6000 euroa kuukaudessa. Omaishoitajille korvaus on lähes olematon.

Paljon puhutaan ulkomaisen työvoiman saamisesta Suomeen. Samanaikaisesti järjetön byrokratia karkottaa jopa henkilöitä, joilla on koulutus, työpaikka ja kielitaito. Olemmeko rakentaneet Saksan kaltaisen jäykistelyn byrokratian, jossa järjen käyttö on mahdotonta. On kaikenlaisia kelpuutus- ja kielitaito- ja kurssivaatimuksia, lokeroituneita työn esteitä, joista osa on järkeviä, osa järjettömiä. Nyt pitäisi kiireellisesti alkaa järkeistää asioita ja oikoa turhaa byrokratiarumbaa. Uutisten mukaan Helsingissä on ravintoloita, joissa saa palvelua vain englanniksi ja se siis toimii. Kuinka paljon on työtehtäviä, joissa vajaallakin Suomen kielen taidolla selviäisi, kun on muita, joilta voisi ongelmatilanteessa kysyä neuvoa. Myös ulkomaisten tutkintojen vastaavuutta Suomen tutkintoihin pitäisi selvittää. Olen ajanut Amsterdamissa taksilla, jota ajoi entisestä Hollannin siirtomaasta muuttanut tekniikan tohtori. Eli on ongelmia muuallakin kuin Suomessa. Taidot ja koulutuksen hyödyt jäävät käyttämättä, jos asioita ei ymmärretä kehittää.

Toisaalta ammattikoulutuksen taso on laskenut järkyttävästi. On puutetta pätevistä ja motivoituneista opettajista ja taitaa osalla oppilaistakin olla motivaatio hukassa. Äskettäin uutisoitiin, että huoltokorjaamoon palkattiin kaksi valmistunutta autonasentajaa. Toinen ei osannut edes öljyjä vaihtaa autoon. Uutinen ei kertonut mitä muuta asianosainen ei osannut, oletettavasti lista olisi ollut pitkä. Tiettävästi ongelma on siinä, että kouluja rahoitetaan valmistuneiden oppilaiden lukumäärän mukaan. Kukaan ei kontrolloi koulutuksen laatua. Mitä enemmän ”valmistuneita”, sen enemmän rahoitusta. Jos joku tietää asiasta enemmän, kertokaa.

Mennäänpä laajemmin henkilöstöpolitiikkaan Suomessa. Kun tutkitaan henkilökunnan todellisia tuntemuksia, pitäisi aina olla mahdollista vastata nimettömästi. Tämä koskee tietenkin koko työelämää eikä vain Sote-toimintaa. On riittävästi esimerkkejä, että suorapuheiset ja kantaaottavat henkilöt koetaan hankaliksi ja kauniista juhlapuheista huolimatta joutuvat syrjityiksi ja/tai urakehitys estetään. Eli palautteen anto ja kehitysehdotukset on voitava tehdä nimettömästi.

Koulumaailman ongelmat ovat luku sinänsä. Koulujen ”kehittäminen” tapahtuu ylhäältä tulevien suunnitelmien mukaan eikä – jälleen kerran juuri opettajilta kysellä. Monien uusien koulujen tilat on pilattu huonolla suunnittelulla. Opetustyö voi käytännössä estyä myös sillä, että inkluusion nimissä luokalla voi olla jokunen oppilas, jotka häiriköinnillään ja huomion hakuisuudellaan estävät opetuksen. Opettajan keinot ja valtuudet ovat käytännössä tällaisia tilanteita hoitamiseen olemattomat. Jos vuosikymmeniä sitten oli karttakepillä huitovia opettajia, nyt on menty toiseen ääripäähän. Pitäisi vähintään olla sääntö, että niillä, jotka hienoja koulu-uudistuksia ja opetussuunnitelmia opetushallituksessa suunnittelevat, pitäisi olla omakohtaista kokemusta opetustyöstä. Norsunluutornista ei katse yllä käytännön tasolle.

Tilanne on nyt se, että päteviä opettajia vaihtaa alaa, kun he eivät yksinkertaisesti enää jaksa. Jälleen voi sanoa, että tämä on hemmetinmoista tuhlausta. Opettajien tilannetta pahentavat pässsinpäiset vanhemmat omine vaatimuksineen ja haluineen sekaantua kaikkeen koulun toiminnassa. Tämä ilmiö näyttää olevan pahin niin sanotuilla ”paremmilla” = parempituloisilla asuinalueilla esimerkiksi Helsingissä. Yritetään puhua ohitusreittiä erikoisluokille omille kullannupuille, joiden testattu osaaminen ei riitä. Tehdään valituksia ja pyritään puuttumaan koulujen ja opettajien toimintaan tavalla, joka ei vanhemmille kuulu vähääkään. Ehkä joillain hyväosaisilla on liikaa aikaa ja liian vähän harkintakykyä.

Toivottavasti Alivaltisihteeri on väärässä seuraavassa ajatelmassaan:

– Virheitä tekemällä oppii – tekemään parempia virheitä.

Lähteitä: MTV netti 31.03.2023 Bengt Holmströmin haastattelu; Wikipedia; Henkilöhaastatteluja; Elämä edessä, niska takana, Alivaltiosihteeri Otava 2004