VENÄJÄSTÄ EI TULE KOSKAAN DEMOKRATIAA

Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen

Lännen poliittiset johtajat yrittivät vuosikymmeniä arvioida Kremlin toimintaa puheiden perusteella. Siitä johtui täydellinen väärinymmärrys Venäjän suhteen. Venäjän valtaapitäviä pitää arvioida, ei heidän puheittensa, vaan tekojensa perusteella. Sanojen ja todellisuuden suhde on siellä toinen. On löydettävä, valheellisten, kuluneiden termien todellinen merkitys ja käännettävä väärennös selkeälle kielelle. Venäjää on pidetty salaperäisenä ja vaikeana ymmärtää. Ei pidä paikkaansa, on vain tiedon puutetta.

Mongolien valloitussodat 1200-luvulla olisivat voineet yhdistää Venäjän kansaa. Näin ei tapahtunut edes tuhon uhatessa. Päinvastoin, mongolien hyökkäykset ja lopulta Krimin Rusin liittäminen Kultaiseen ordaan, joka oli yksi Tšingis-kaanin mongolivaltion seurajavaltioista, kasvattivat entisestään esivallan ja kansan ristiriitaa. Mongolien ei tarvinnut miehittää valloittamiaan alueita. Sen sijaan venäläisten ruhtinaiden tehtäväksi tuli kerätä kaanin edustajana kansalta veroja. Veronkerääjät puolustivat näin valloittajan etuja ja käyttäytyivät omassa maassaan miehittäjien tavoin. Heidän elämänsä riippui kaupunkien ja kylien asukkailta raa’asti ryövätyistä pakkoveroista. Kun toimi kaanin mieliksi, säilytti henkensä. Mongolien ei tarvinnut puuttua veronkantoon, sillä venäläiset ruhtinaat eivät luottaneet toisiinsa ja ilmiantoivat toisiaan suurkaanille.

Pelisäännöt mongolien valloittamilla alueilla olivat samat kuin mongolien omassa valtakunnassa. Väkivalta toimi perustuslakina. Pääperiaate oli: ” Alistu ylöspäin, tallo alaspäin”. Ainoa ero verrattuna aikaan ennen mongolivaltaa oli, että nyt ruhtinaistakin tuli orjia. Venäjän poliittinen eliitti oppi orjamentaliteetin itsesäilytysvietin ohjaamana. Ajan myötä Kultainen orda jakautui osiin.

Valtakunnan hajotessa valtataisteluissa Moskova osoittautui vahvimmaksi. Maa ja kansa, jotka siihen asti olivat olleet suurkaanin omaisuutta, kuuluivat nyt suuriruhtinaalle, joka nimitti itsensä tsaariksi.1400-luvulla Moskova nousi esiin kansainvälisenä itsenäisenä toimijana, jonka täytyi puolustautua lännen katolisia naapureitaan vastaan. Ortodoksisuudesta tuli maata yhdistävä tunnus. Kirkko tuki henkisesti tsaarinvaltaa, joka kävi sotaa kaikkia naapureitaan vastaan. Uusien hallitsijoiden itseluottamus kohosi kutsumuksesksi ja Moskovasta tuli kolmas Rooma. Tsaari on hyvä jos maa menestyy, jos asiat menevät huonosti, hän on väärä tsaari.

Venäjällä kunnioitetaan tyranneja ja niitä, jotka yrittävät hillitä tyranniaa, vihataan. Näin oli Iivana Julman ja Boris Codunovin laita, niin Stalinin ja Gorbatšovin laita. Sukupolvien eloonjäämistaistelun aikana on opittu, että Venäjällä diktatuurin vaihtoehto ei ole demokratia eikä orjuuden vaihtoehto vapaus. Diktatuurin vaihtoehto on anarkia ja järjestyksen kaaos. Venäjän historia osoittaa, miten valtio sukupolvien ajan johdonmukaisesti eliminoi järjestelmään sopimattomat ihmiset tai ajoi heidät maanpakoon. Loput ihmiset kehittivät venäläisen eloonjäämisen taidon. Joka yritti nostaa päänsä teloitettiin. Oli terveellisempää pysyä hiljaa ja nuolla saappaita. Antiikin ajoilta Marcus Tullius Cicero on sanonut: ”Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.”

Vuonna 1956 Stalinin kuoleman jälkeisen ”suojasään” aikana julkaistiin Suomessa kirja ”Kremlin kellot”. Tekijä oli Arvo ”Poika” Tuominen (1894-1981), joka toimi Neuvostoliitossa Otto Wille Kuusisen avustajana ja eräissä virkatehtävissä, kunnes irrottautui kommunismista talvisodan aikoihin ollessaan Tukholmassa. Hän kertoo kirjassaan suomalaiselle käsittämättömästä tapahtumasta ollessaan mukana 1934 kolhoosien ja harvojen vielä itsenäisten viljelijöiden veronkeruuryhmässä. Käytännössä lähes kaikki vilja takavarikoitiin muodollisen äänestyksen jälkeen. ”Punainen lokakuu” niminen kolhoosi taisteli päiväkausia vastaan, suuri osa sen ihmisistä pidätettiin tekaistuin syyttein, kunnes loput antoivat periksi ja viljat otettiin. Kun toimenpide oli saatu suoritettua, kysyi tämä valtion ryöstöryhmän johtaja, että onko kenelläkään hanuria. Pian vapaaksi jääneet kolhoosilaiset tanssivat ripaskaa ja toiset hakkasivat käsillä piirissä tahtia.

Tähän sopii Neuvostoliiton aikainen vitsi, joka sattuvasti kuvaa venäläistä luonnetta. Firman ihmiset oli kutsuttu kokoon ja johtaja ilmoitti: ” On tehty päätös, että kaikki hirttävät itsensä. Onko kysyttävää?” Yksi käsi nousi: ” Saadaanko köysi firmalta vai tuodaanko se kotoa?”

Euroopan puolella renesanssi ja uskonpuhdistus muuttivat historia aikana ajattelua ja innoittivat ihmismieliä, idässä nousi taisteluhenkinen valtio, joka kohteli omaa kansaansa kaltoin armeijan keinoin. Yksinvalta ja yksituumaisuus ovat siitä lähtien määrittäneet venäläisten elämää. Ainoa tavoite on vihollisten voittaminen ja hyökkäys on paras puolustus. Valtion etu on, että yksittäisen kansalaisen elämän tarkoitus rajoittuu valtakunnan palvelemiseen. Yksilön suurin onni on saada kuolla suuren isänmaan puolesta. Käskyjä ei kyseenalaisteta eikä komentajia valita. Jokainen vapaan ajattelun välähdys ja oma aloitteisuus vastaa kapinaa. Tyytymättömyys, vaikka aiheesta, on petosta. Ihmiset jaetaan omiin, naši, ja vieraisiin. Vieraiden vihan kohteena on Venäjä ja päämääränä Venäjän tuhoaminen. Jumaliakin on vain yksi – Venäjän jumala.

Väkivallan vuosisatainen perinne ja jäykkä ajattelu näkyi myös vuoden 1917 bolshevikkien vallankumouksessa. Kesällä 1918 bolshevikit julistivat avoimen ”punaisen terrorin” alkaneeksi. Uhreiksi joutuivat kaikki potentiaaliset luokkaviholliset: upseerit, papit, kauppiaat ja älymystöön kuuluvat. Puna-armeijan lehti kirjoitti: ”Ilman sääliä, ilman säästämistä, me tapamme vihollisiamme sadoittain. Olkoon heitä tuhansia, hukkukoot he omaan vereensä. Leninin ja Uriitskin veren tähden… vuotakoon porvariston veri – enemmän verta, niin paljon kuin mahdollista.” Marxin iskulause kuuluu: ”Väkivalta on historian kätilö.”

Kun Neuvostoliitto romahti 90-luvun alussa näennäissosialismi muuttui näennäisdemokratiaksi. Kansaa alettiin ryöstää demokraattisin ratkaisuin. Usein myös voitot jäivät länteen. Miksi jakaa voittoa kansalle? Koko maa oli valtava taistelukenttä, jossa kilpailevat yritysjengit taistelivat rajusti keskenään resulssien jaosta. Ihmiset kaipasivat järjestystä, selkeyttä, viranomaisten määräyksiä, yksiselitteistä maailmankuvaa, viisasta ja vahvaa johtajaa. Kaivattiin kotimaan ylevyyttä ja suuruutta. Pettymykset uudistuksiin ja demokratiaan kyynistivät ihmisiä. Siteerattiin Bernard Shaw’ta: ” Demokratia on ilmapallo. Yrität nähdä sen pääsi yllä sillä välin, kun muut tyhjentävät taskusi.”

Sitten keinoteltiin Putin valtaan kerrostaloräjäytysten ( joissa kuoli 293 ihmistä) ja sitä tekosyynä käyttäen aloitetun Tšetšenian sodan avulla. Kansa innostui terrorismin vastaisesta sodasta. Käytännössä koko Tšetšenian alue tuhottiin, tapettujen määräksi on ilmoitettu 200000. Kerrostalojen räjähdykset olivat lähes varmasti FSB:n työtä. Kansanedustajat Sergei Jušenkov ja Juri štšekotši, jotka vaativat asiasta julkista tutkimusta, murhattiin pian.

Mikä Venäjä on henkisesti tänään vuonna 2023, raakalaismaisen hyökkäyksen ja järjettömän tuhoamissodan Ukrainassa jatkuessa toista vuotta? Siviilit, sairaalat, lastentarhat, infra sähkä- ja vesiverkostot ja kaikki vastaava on tuhoamisen kohteena, lapsia ryöstetään Venäjälle, iso osa Ukrainan hyvästä viljelymaasta on pilalla miinojen ja sirpaleiden takia ja niin edelleen.

Kirjailija Sofi Oksanen – joka on eittämättä Venäjän tuntija – seuraa niin uutisvirtaa kuin Venäjän some-kirjoittelua, tästä esimerkki seuraavassa (SK 14/2023): ”Ukrainalaisten sieppaamien puheluiden perusteella on varmaa, että venäläissotilaiden vaimot, tyttöystävät ja äidit tietävät läheistensä sotarikoksista sekä rohkaisevat niihin. Roman Bykovskin vaimo flirttaili puhelimessa miehensä kanssa ja antoi luvan raiskata ukrainalaisnaisia kunhan mies muisti käyttää kondomia. Tatiana Solovieva puolestaan keskusteli erilaisista kidutusmuodoista Ukrainassa sotivan poikansa Konstantinin kanssa. Kumpikin tuntui pitävän mainiona keinona uhrin peräaukkoon työnnettävää rautaputkea, jonka sisään pujotetaan piikkilankaa, minkä jälkeen putki vedetään pois. Poika myönsi äidilleen pitävänsä kiduttamisesta. Tatiana veikkasi, että nauttisi siitä myös itse, jos olisi päätynyt samoihin tehtäviin kuin poikansa. Äiti mainitsi, etteivät ukrainalaiset ole ihmisiä.”

Yleensä netin vihapuheeseen syyllistyvät enimmäkseen miehet, mutta Venäjällä ukrainalaisten naisten huoritteluun ja parjaamiseen osallistuvat paljolti myös Venäjän naiset. Siis tavalliset Venäjän kansalaiset. Ei tämä sota ole yksi Putinin sota, osa kansasta on siinä tiukasti mukana ja on niellyt Kremlin propagandan ja houreisen maailmankuvan karvoineen päivineen.

Venäjän nykyinen politiikka on viime vuosina perustunut yksinäisen vanhenevan miehen pelkoon. Hän tietää tarkalleen milainen loppu diktaattoreilla on. Toki pinnan alta tihkuu tietoa, että Kremlin sisäpiirissä, silovikeissa, oligarkeissa ja eri voimaryhmittymissä, on paljon tyytymättömyyttä nykytilanteeseen ja jotain yllättävää voi tapahtua. Osa Kremlin sisäpiirin henkilöistä näyttää menettäneen täysin järkevän ajattelukyvyn puheenvuoroista päätellen. Kansa on jakaantunut ja monet yrittävät elää omaa elämäänsa alistuneena, ikäänkuin ulkopuolisena kaikesta, muutamia rohkeita yksilöitä lukuunottamatta.

Stalinin ajan menetelmät on otettu käyttöön ja Stalin itse on nostettu kansakunnan kaapin päälle kunniapaikalle. Hän tapatti omaa vainoharhaisuuttaan ja valtaansa pöngittääkseen miljoonia omia kansalaisiaan muista kansalaisuuksista puhumattakaan. Venäjän kansa puristetaan yhä tiukempaan raamiin, parhaiten koulutettuja huippuammattilaisia ja armeijaan kutsua pelkääviä on lähtenyt ulkomaille paljon. Diktatuurin ainoa päämäärä on vallan säillyttäminen. 2000-luvun diktatuurilla on vain yksi luonnollinen vihollinen – oma kansa. Venäläinen sananparsi: ”Lyö omiasi, niin muut pelkäävät sinua!”

Venäjällä propagandistit ovat aina vedonneet isänmaallisuuteen. Opit ovat Natsi-Saksasta. Huhtikuussa 1946 Herman Göring selitti vankisellissään psykologi Gustave Gilbertille: ” Onhan se selvää, ettei tavallinen kansa halua sotaa [–] Mutta viime kädessä maan johtajat päättävät politiikasta, ja kansan saa helposti mukaan, ollaan sitten demokratiassa tai fasistisessa diktatuurissa, parlamentissa tai kommunistisessa diktatuurissa… [–] Se on aivan yksinkertaista. Tarvitsee vain kertoa kansalle, että sitä vastaan hyökätään, syyttää pasifisteja isänmaallisuuden puutteesta ja väittää, että he saattavat maan vaaraan. Tämä keino toimii maassa kuin maassa.”

Lähteitä: Wikipedia; Historia lehti 11/2012; Sota vai rauha, Mihail Šiškin, WSOY 2023; SK 14, 2023 Sofi Oksanen