Suomi – kahden vai kolmen tulen välissä?

Kirjoittanut Kari U. Huuhtanen

Pelätäkkö Venäjän sotaisuutta vai Ruotsin rikollisjengien soluttautumista suomalaiseen yhteiskuntaan? Siinä pulma sanoisi Shakespeare! Pelätähän ihminen voi halutessaan aivan mitä tahansa, mutta ei, ei näitä kumpaakaan tarvitse suomalaisten pelätä. Venäläiset ovat tullilla ja ruotsalaiset poliisilla hallussa. Sitä paitsi sotaisampi osuus venäläisiä on siirretty rajoiltamme hieman etelämmäs ja ruotsalaiset soluttautujat tutkintavankeuteen. Kummankin mahdollisuudet riskialttiiseen käyttäytymiseen yhteiskunnassamme on siis toistaiseksi viranomaistemme toimesta saatu estettyä. Mitä tulevaisuus tuo näiden osalta tullessaan – sitä emme voi tietää, mutta voimme kuitenkin tulevaisuuteemme vaikuttaa.

Vaikuttamista valtakunnan tason tapahtumiin tai kaukaiseen (lue yli vko) tulevaisuuteemme pidetään yksilötasolla usein mahdottomana ja juuri sen vuoksi useat meistä alkavatkin muistuttaa miljoonia venäläisiä. Seisotaan tahdottomina ja sivuun vetäytyvinä ”tumput suorassa” tekemättä mitään, koska ajattelumalli ”en voi kuitenkaan vaikuttaa” on vahvasti päässyt pesiytymään kansamme keskuuteen ja saman kansan keskuudessa on myös yleistynyt ajatus jatkuvasta mukavasta olotilasta sekä tekemisen helppoudesta. Ei vaan haluta ”panostaa” mihinkään. Tätä samaa tahdottomuutta esiintyy myös erilaisissa eteen tulevissa onnettomuus-, väkivalta- tms. rikollisissa tapahtumissa ja tilanteissa. Vetäydytään tapahtumista sivuun, jottei vaan jouduta mistään vastuuseen. Kuitenkin aivan itse ja omatoimisesti otetaan sitä vastuuta kännykällä erilaisia tilanteita kuvaamalla ja kuvattua ”somessa” julkaisemalla. Samanaikaisesti annetaan esim. pahoinpideltävän ottavan ”kuokkaansa” vuoroin monoa ja vuoroin nyrkkiä. Pääasia, ettemme itse ole tapahtumien kohteena tai keskipisteenä vaan ”ylväinä” sivusta seuraajina ja jälkiviisaina tapahtumien analysoijina.

Suomen sisäiseen turvallisuuteen, siihen ”kolmanteen tuleen” tulisikin nyt puuttua aktiivisella otteella, kun nuo ulkoiset uhat on toistaiseksi eliminoitu. Myös kansalaistemme ”eheyttämishoito” tulisi aloittaa yksilön vastuun ottamisen ja yhdessä tekemisen palauttamisen osalta, ennen kuin valtioneuvostomme toimesta kyseinen hoitomuoto lainsäädännöllisin toimin kielletään. Meillä on halutessamme siis aikaa ja mahdollisuus hoitaa Suomi sisäisestikin kuntoon.

Mitkä ovat sitten niitä ”sisäisiä” uhkia, joista ei ainakaan muuten niin aktiivisen ”punaisen iltapäivälehdistön” tai muiden toimijoidemme toimesta ole suuremmin huudeltu? Miltä näyttää Suomen ja suomalaisten ”sisäinen tilanne” syksyllä 2023? Ensimmäisenä tulee mieleen tietysti kansamme jakautuminen, joka myös hyvin vahvasti liittyy edellisen hallituskauden aikana tehtyihin valtaviin, varsinkin taloudellisiin, virheisiin ja kevään -23 eduskuntavaaleihin sekä vaalien lopputuloksesta ”riemaantuneeseen” julkiseen sanaamme. Milloin totuuden torvena esiintyessä otetaan kohteeksi hallituspuolueet, milloin oppositio ja kun näistä raflaavat jutut loppuvat niin käydään presidenttimme ”kimppuun” erilaisin puoluepoliittisiin tai ideologisiin sidonnaisuuksiin liittyvin ”asiantuntijavoimin”, esim. Nato-asioissa. Hienoa tilanteessa on toki se, että tänä päivänä jokaista harkinnan tai tiedon puutteessa elävää ja esiintyvää turpansa rääpijää nimitetään julkisuudessa asiantuntijaksi. Täytyypä tässä alkaa itsekin esittäytyä ”eri alojen asiantuntijana”, kun tuo muiden arvostelu on niin verissä ja luontevaa.

Kansamme on siis jakautunutta ja vahvat mielipide-erot tulevat esiin päivittäisessä elämässä. Miten tämä on muuttunut aiemmasta? Siten, että vielä kymmenkunta vuottakin sitten suomalaisilla oli kykyä joustaa ja neuvotella erilaisista asioista – yhteisen hyvän eteen. Myös politiikassa onnistuttiin jossain määrin sovittamaan yhteen vahvastikin erilaisia näkemyksiä ja toimimaan suomalaisten ja Suomen edun mukaisesti. Tämä ominaisuus näyttää kadonneen kansaltamme, sillä kaikkien tulee saada olla jatkuvasti oikeassa ja omasta oikeassa olemisesta muistetaan myös pitää hyvin vahvasti kiinni. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka oltaisiin kuinka väärässä tai toimintaa ohjaisivat oma ideologia tai puutteelliset/värittyneet ja vääristyneet tiedon muruset ympäröivästä todellisuudesta ja tapahtumista. Eri osapuolten pitäessä tiukasti kiinni omista mielipiteistään, totuudestaan ja ideologiastaan, mihinkään suuntaan joustamatta, jää meille käteen Suomen kannalta suuri ongelma. Päätään seinään hakkaavat, neuvottelukyvyttömät jäykkäniskat, jotka eivät Suomeamme juurikaan kykene kehittämään.

Sisäiseen turvallisuuteen liittyy olennaisesti myös ns. sisä- ja medialukutaito. Miten suomalaisella voisi olla hyvää medialukutaitoa tai kykyä erottaa ”oikeaa väärästä” informaatiosta, kun medialla ei ole kykyä kirjoittaa oikein, puolueettomasti tai edes aikaa tarkistaa kirjoittamaansa. Paljon eri artikkeleita, erilaisista julkaisuista lukeneena olen ollut tekevinäni havainnon näennäistehokkuuden (lue kiire) vaikutuksesta informaatiosisältöön. Jos ei se oma kirjoitustaitonikaan ole parhaasta päästä, niin hyvin kaukana siitä se on toimittajillammekin. Päivittäin törmään lehtiartikkeleihin, joissa on näkyvillä tekijän tulospaineiden ja kiireen vaikutukset. Selkeitä asiavirheitä, vielä selkeämpiä kirjoitusvirheitä ja viime aikoina on yleistynyt yksittäisten sanojenkin puuttuminen tekstin keskeltä. Ei vaan ehditä tai viitsitä omaa ”pränttiä” tarkistaa ennen julkaisua. Varsin paljon median uskottavuutta heikentää myös tekijän ideologisen näkemyksen sallimisesta ns. puolueettomaksi ilmoittautuneilta julkaisijoiltakin. Digitaalisen ympäristömme kehittyminen ja monimuotoisuus olisi ainoastaan hyvä asia, mikäli muistaisimme sen olevan vain viestinnän ja tekemisen apuväline, muistikapasiteetti ja nopea välityskanava. Tämä voisi onnistua, mikäli olisimme muistaneet käyttää perusopetuksessa kynää ja paperia, maalaisjärkeä, omaa muistikapasiteettiämme ja kykyä soveltaa asioita. Ongelmanratkaisuun liittyvät taidotkaan eivät olisi pahasta. Vanha isäntä vertaisi nykytilannetta entisaikojen sananlaskuun ”tuli on huono isäntä, mutta hyvä renki”.

Yksi sisäisistä uhkistamme on myös itse suomalainen, urheilukansa. Näin siis nykyisin, ennen Suomessa eli urheileva kansa. Urheilukansaksi nimitän niitä heikkokuntoisia, diabetestä ym. haastetta itselleen keräävää kansanosaa, jonka arvomaailmassa vaikkapa jokin urheilulaji menee muun yhteiskunnallisen tekemisen, elämisen, olemisen ja jopa oman hyvinvoinnin edelle. Intomielisinä osallistutaan kaljatuopin ääressä kovasti metelöiden johonkin urheilutapahtumaan, mutta mihin unohtuikaan oma liikkuminen? Onko vaikkapa jääkiekon MM-voitto lupa rikkoa kansallisomaisuuttamme keskellä pääkaupunkiamme? Onko samanmoiset saavutukset jonkinlainen syy tapella kanssaihmisten kanssa tai roskata kokonainen kylä, saati sitten juopotella viikkotolkulla tai käynnistää TV-lähetys kesken työpäivän? Mielestäni ei! Urheilun ja liikkumisen merkitys yksilölle on todella suuri, kuten myös kansantaloudellemme. Mielestäni veroeurojamme ei tule nakata, kuten nykyisin tehdään, minkään itse tarkoituksella aiheutetun ongelman hoitoon, oli kyse sitten ylipainosta, alkoholismista tai huumeriippuvuudesta. Esimerkiksi juopuneen kotiin viemisestä poliisin tulisi veloittaa vähintään käypä taksikyydin hinta. Myös säilöönotosta ja siellä pitämisestä tulisi veloittaa. Näiden haasteiden ennaltaehkäisyyn tulee toki panostaa, mutta miten ja missä? Perheissä tietysti – kaikki lähtee lapsen kasvuympäristöstä, niin hyvät, kun huonotkin mallit.

Aasi pääsikin tässä sillan yli seuraavaan uhkatekijään jouhevasti. Se on vanhemmuus! Suomessa vanhemmuus on pahasti hukassa ja nuorisomme, tulevaisuutemme pahoinvointi vaan kasvaa. Ei tämänkään pitäisi olla pelkästään yhteiskuntamme ongelma, kyllä sen pitäisi olla pääosin kotien hoidettavissa. Koulumaailmassa eri rooleissa toimiessani on vanhemmuuden negatiivinen kehitys tullut selkeästi esille jo vuosien ja jopa vuosikymmenien ajan, oli kyse sitten peruskoululaisesta tai ns. amislaisesta tms. Perusasiat ovat kateissa, koska vanhemmuus on kateissa. Käytöstavat, kädentaidot, taito huomioida toinen jne. Myös liikkumisen rooli on kovin kaksijakoinen. Lapselta ja nuorelta liikkumisen ilo viedään joko sallimalla jatkuva pelikoneella istuminen tai työntämällä tätä miljoonan eri tulostavoitteellisen harrastuksen pariin, jolloin lapsi ”palaa loppuun”, väsyy, vaikka se treeneihin viejä olisikin itse kokenut ns. ”burnoutin” elämässään. Joskus vanhemmat katselevat kovin tiukasti vain omaan napaansa, unohtaen jälkikasvunsa hyvinvoinnin. Joskus vanhemmat elävät lastensa harrastusten kautta, koska …. jotain jäi joskus itseltä saavuttamatta. Ehkäpä samoista syistä myös vanhemmuus on vähentynyt voimakkaasti. Lapsia ei tehdä, koska itsellä pitää olla vapaata ja kivaa. Voisin antaa tässä useamman lapsen isänä vinkin aiheen pohtijoille; Nimenomaan lapsi ja lapset tuovat tullessaan niitä kivoja asioita. Kasvun näkemistä, omien taitojen opettamista, yhdessä olemista jne.

Sisäisistä uhkistamme vaikuttavin, mutta vähäisin ei ole AY-liike. Nämä verovapaata rahaa keräävät agitaattoriyhteenliittymät seisauttavat Suomen suotuisan kehityksen aina, kun se vähääkään kurkistaa verhon takaa ja jäsenistö köyhtyy. Mitään ei saa uudistaa, työntekijän ja AY-liikkeen tulee kyetä päättämään mihin yritys tai yrittäjä omat rahansa laittaa tai miten se työnsä teettää. Mitään ei sovita, paitsi ”meidän ehdoilla”! Jos teet toisin, kun haluamme niin Suomi seisoo – ähäkutti sanoi AY-pomo ja ansaitsi suuren palkkionsa. Työntekijän ja valtakunnan kustannuksella. Mistä AY-pomo palkkansa ansaitsee, mikä on se niin hyvin tehty ja vaativa työpanos? Oli mikä tahansa, niin palkkauksessa jäsenistöön nähden voi olla pieniä eroja. Jäsenen vuositulot ovat n. 30000 euron nurkilla ja AY-pomon 220000-300000 euron nurkilla.

AY-liikkeet muiden ääriliikkeiden lailla tulisi Suomessa kieltää. Ne aiheuttavat maallemme ja kansallemme julmetun määrän tarpeettomia kustannuksia eivätkä aja työntekijöiden/jäsenistönsä etua muita toimijoita paremmin. Se aika on jo takana päin, kun esim. voimakas teollistuminen aiheutti työntekijöiden varsinaista riistämistä. Ansiosidonnaisen kaikille tarvittaessa osaa maksaa jokin puolueeton tahokin, kuten vaikkapa YTK. Lisäksi jäsenistö pääsee kiinteällä, ei ansioihin sidotuilla maksuilla.

Ja vielä vähän bisneksestä. Yksi uhkatekijöistämme on jo pitkään ollut kaupan keskittyminen – ahneus. Suomea on jo vuosia myyty ulkomaille, myös poliitikkojemme toimesta. Kansainvälistyessämme myymme firmoja, maata ja toimintoja. Milloin sähkön tuottaminen siirtyy ulkomaisille omistajille, milloin kiinteistöjen omistus sijoitusyhtiöille, milloin puolustusvoimiemme viereiset tontit naapurivaltioille jne. Mitäpä tämä on tuonut tullessaan. Suomalainen pienyrittäjyys on tämän ilmiön mukana lähes kuollutta. Kovin halutaan lisää yrittäjiä ja kevytyrittäjyyttä (välistävedon sallimista) mainostetaan pankkiemmekin toimesta. No, yrittäjä tiensä valitkoot – toivottavasti onnistuu. Onnistuttuaan tätä syytetään riistäjäksi, porvariksi ja muiden hyödyntäjäksi. Elä siinä sitten yhdessä muiden kanssa yleisesti halveksittuna yhteiskunnan tukipilarina, jonka verottaja on raiskannut ja vakuutusyhtiö ryöstänyt. Jäihän yrittäjälle vielä vapaus – jättää vaikkapa Helsingin kivijalkapaikat, kun vuokra on mahdoton. Jättää tuottamatta käsityönsä taidonnäyte, koska parin kaupparyhmittymän kauppakeskuksista saa kaiken halvemmalla. Ehkäpä juuri näistä tekijöistä johtuen yrittäjää alettiin nimittää elinkeinonharjoittajaksi, kun se ”yrittäjä-nimitys” viittaa kovasti epäonnistumiseen.

Rajojemme valvonta tuntuu siis olevan aika hyvissä käsissä, joten keskitytäänpä hetkeksi näihin edellisiin ja muihinkin sisäisiin uhkatekijöihimme. Haasteita ei toki selätetä hetkessä, mutta pienellä priorisoinnilla tuo ”kolmas tuli” saadaan sammutettua hyvissä ajoin ennen ensimmäisen ja toisen realisoitumista – niitäkin pääsemme sammuttamaan …. ajallaan.