JELTSIN EI OLLUT HARMITON PUUTARHATONTTU

Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen

Vuonna 1999 USA:n presidentti Bill Clinton ja Venäjän presidentti Boris Jeltsin tapasivat marraskuun 19. päivä Istanbulissa. Pahasti sairaan ja alkoholisoituneen Jeltsinin valtakautta oli jäljellä enää muutama viikko, mutta sitä ei tuolloin tiedetty. Presidentit olivat koko Jeltsinin valtakauden ajan paljon tekemisissä toistensa kanssa ja tulivat ilmeisesti hyvin toimeen keskenään. Ennen vuoden 1996 vaaleja Jeltsin pyysi useampaan kertaan tukea Clintonilta mm. Venäjän kansainvälisen lainoituksen järjestämisessä ja ilmeisesti Clinton teki mitä voi. Venäjällä palkat ja eläkkeet olivat paljolti maksamatta ja presidenttikisan ylivoimaisen suosituin ehdokas oli kommunistien Gennadi Zjuganov. Lännessä luultiin 1996, että Venäjän talousuudistukset etenevät ja se on demokratian tiellä. Tämän luulotellun kehityksen tukeminen oli tärkeä syy järjestää Venäjälle miljardilainoja Jeltsinin tukemiseksi. Vahva oletus oli myös, että kommunistien mahdollinen valtaannousu Venäjällä johtaisi sisällissotaan. Venäjän 1996 presidentinvaaleista löytyy Yle Areenasta erinomainen dokumentti Historia: Venäjän kohtalonvaalit 1996.

Mielikuva Jeltsinistä on ehkä hieman huvittava nallekarhumainen hahmo, joka sekoili hauskasti humalassa, mutta oli demokraattisten ajatusten kannattaja. Jo tuo edellä mainittu dokumentti kertoo, että todellisuudessa tiukalle joutunut Jeltsin oli täysin häikäilemätön yrittäessään pysyä vallassa ja valmis mihin tahansa peliin tämän tavoitteen vuoksi. Tässä yhteydessä muun muassa Venäjän teollisuus ja luonnonvarat siirtyivät muutaman oligarkin omaisuudeksi kansallistamisen nimellä, vaikka todellisuudessa toimenpide oli puhdas ryöstö. Kallis vaalikampanja rahoitettiin siis valtiolta eli Venäjän kansalta ryöstetyillä varoilla ja lainoilla. Pelko siitä, että syvällä korruptiossa ja monenlaisessa kähminnässä mukana ollut Jeltsin sukulaisineen joutuisi vastuuseen, oli varmasti peruste yrittää pysyä vallassa ja turvassa.

Alussa mainitun Clintonin ja Jeltsinin Istanbulin tapaamisen keskustelun voi nyt lukea kokonaisuudessaan arkistojen auettua National Security Archive- järjestön sivuilta. (HS 10.1.2024). Teksti on niin hiuksianostattavan karmeaa, että viimeistenkin sinisilmäisten maailmanparantajien pitäisi se lukea. Tuona hetkenä, siis marraskuussa 1999, Jetsin oli sairas alkoholisti ja Clinton virkakautensa loppuvaiheessa ilman mainittavaa vaikutusvaltaa ja kaiken lisäksi pyörätuolipotilaana taitettuaan jalkansa.

Jeltsin oli elokuussa 1999 nimittänyt Putinin pääministeriksi ja samalla kertonut, että hän toivoisi tästä seuraajaa itselleen. Clinton kysäisi ohimennen, että kuka voittaa Venäjän presidentinvaalit. Yleensä ei vaalien tulosta tiedetä etukäteen, eli ehkä Clinton heitti kysymyksen vitsinä. Jeltsin vastasi: ”Putin tietenkin. Hän on demokraatti ja hän tuntee lännen.” Jeltsin vakuutti myös, että Putin tulee jatkamaan ”Jeltsinin linjalla”. Mikä siis oli tämä ”Jeltsinin linja”? Linja tarkoitti sitä, että Jeltsin pyysi Clintonilta – Eurooppaa.

”Antakaa vain Eurooppa meille. Yhdysvallat ei ole Euroopassa. Euroopan pitäisi olla eurooppalaisten asia. Venäjä on puoliksi euroopalainen ja puoleksi aasialainen.” Clinton huomauttaa , että euroopalaiset eivät ehkä pidä asiasta.”

”Eivät kaikki. Mutta minäkin olen eurooppalainen. Moskova on Euroopassa ja minä pidän siitä. Te voitte ottaa kaikki muut valtiot ja taata niiden turvallisuuden. Minä otan Euroopan ja takaan sen turvallisuuden. Tai en minä vaan Venäjä.”

Keskustelun eräässä vaiheessa Clinton kai yrittää keventää kysymällä, että haluaako Venäjä Aasiankin. Tähän Jeltsin vastaa: ”Tottakai Bill. Jossain vaiheessa meidän pitää sopia tästä kaikesta.”

Tässä kannattaa pysähtyä miettimään. Eli Jeltsinin ajattelu oli täysin samaa kuin Venäjän ja Neuvostoliiton maailmanvaltaan tai ainakin mahdollisimman laajaan alueiden ja maiden hallintaan pyrkivä tavoite. Toisin sanoen, Venäjän imperiumin syvin olemus on laajentumishalu sekä pienten kansojen itsemääräämisoikeuden sovinistisesti kiistävä ajattelu. Putin jatkaa tätä johdonmukaisesti. Lähes koko valtaeliitti koostuu Venäjällä vielä nykyäänkin henkilöistä, joilla on vanha Neuvostoliiton aikainen KGB-ajatteluperusta. Siihen kuuluu se, että pienillä mailla ei ole mitään merkitystä, suuret voivat sopia kaikesta keskenään pienien maitten päiden yli – kuten Molotov – Ribbentrop-sopimus 1939. Jos tarkennetaan asiaa niin tällä sopimuksella Saksa myi Suomen Stalinille. Seurauksena oli talvisota, jonka vaikutuksesta taas seurasi monenlaista. Pidemmälle katsoen Stalinin valloitusten eteneminen maa maalta toisen maailmansodan jälkimainingeissa, pysähtyi vasta Naton perustamiseen vuonna 1949.

Venäjällä ei ole koskaan ollut valistusaikaa tai renesanssia. Se on henkisesti satoja vuosia jäljessä länttä, jossa ihmisarvo ja -oikeudet kuuluvat kaikille. Venäjällä kansa on vallanpitäjiä varten, aidoissa demokratioissa vallankäyttäjät ovat kansaa varten. Lainkäyttö Venäjällä on valikoivaa. Latinalaisesta Amerikasta tuttu periaate ”kaikki ystäville, ja laki vihollisilleni” tunnetaan.

Nykytilannetta voidaan selittää historialla. Mongolit hyökkäsivät Venäjälle 1200-luvulla ja sitä seurasi alistava ja väkivaltainen poliittinen kulttuuri. Mongolit painottivat ehdotonta kuuliaisuutta ja johtajuutta. Tätä edesautettiin siten, että mongolit tappoivat noin puolet valloitettujen alueiden väestöstä. Minkäänlaista oikeudenmukaisuuta ei ollut, ihmisten kohtelu oli täysin mielivaltaista. Martti J. Kari ja Antero Holmila arvioivat kirjassaan ”Miksi Venäjä toimii niinkuin se toimii” tämän johtaneen siihen, että venäläiset kaipaavat harmoniaa ja vakautta, jonka voi puolestaan tuoda itsevaltias tai demokraatti, mitä väliä. Siis vakautta ennen kaikkea, 90-luvun kaaos ja gansterisodat muistetaan.

Venäjällä on luotu keksitty historia, jonka myyttejä nostetaan valikoiden esiin. Patavanhoilliset näkemykset ja ortodoksinen uskonto kivikautisine näkemyksineen tukevat vallankäyttäjiä. Oppikirjat on muokattu toistamaan vallanpitäjien tahtoa. Uskonto patriarkkoineen ja pappeineen palvelee samaa päämäärää, ahdasta, ikiaikaista ihmis- ja moraalikäsitystä, jossa erilaiset vähemmistöt ovat hyljeksittyjä ja rikollisten asemassa. Papit siunaavat tappo- ja raiskausretket toisen valtion alueelle. Rene Nyberg kertoo kirjassaan ”Patriarkkoja ja Oligarkkeja” KGB:n arviosta 1991, että vain 15-20 % papeista kieltäytyi yhteistyöstä KGB:n kanssa. Siis kieltäytyi kertomasta KGB:lle vaikka rippisalaisuutena kerrottuja tietoja. Suurin osa papeistakin alistui ilmiantajiksi.

Fasismi sanaa käytetään nykyään miten sattuu, leimakirveenä ja perusteena mihin tahansa toimintaan fasismin vastustamisen nimissä. Fasismin keskeinen tunnusmerkki on voiman ja vallan ihannointi, joka kieltää aatteellisten ja eettisten ajatusrakennelmien roolin yhteiskunnan järjestämisessä. Se korostaa ”luonnontilaa” eli kaikkien (kansakuntien) sodan kaikkia vastaan ja pitää sitä tavoiteltavimpana ja yhteiskuntaa parhaiten kehittävänä mallina. Fasisti ottaa käyttöönsä modernin teknologian, mutta ei sen mahdollistanutta aateperintöä, jonka runko koostuu Ranskan vallankumouksen myötä kehittyneestä, liberalismin, sosialismin, konservatismin js antiikin filosofisesta traditiosta sekä monien uskontojen tunnustetuista moraalikäsityksistä. Edellä esitetyn perusteella Venäjää voi pitää fasistisena valtiona.

Nyt tunnemme tilanteen ja taustat. Pitäisi pystyä päättämään oikeat toimintamallit. Osa Euroopan maiden kansoista, joilla ei ole yhteistä rajaa ja historiaa Venäjän kanssa, ei näytä ymmärtävän tilanteesta yhtään mitään. Ranskalaiset ovat erityisiä tässä sisäänpäin kääntymisessä. Erkki Toivasen sattuvan toteamuksen mukaan ”ranskalaiset eivät vieläkään ole antaneet anteeksi sitä, että amerikkalaiset ovat heidät pelastaneet kahdesti”. Ei yksinkertaisesti tajuta, että tilanne on nyt sama kuin aikoinaan Hitlerin kanssa. Vetkuteltiin ja annettiin periksi lähes loputtomasti ja näin rohkaistiin Aatua etenemään yhä pidemmälle. Putinille annettiin periksi Georgiassa 2008 ja Krimillä 2014. Tšetšeenian äärimmäisen raa’at sodat hyväksyttiin lännessä terrorismin vastaiseksi taisteluksi. Johdonmukaiset seuraukset ovat nyt joka päivä uutisissa. Euroopassa on nukuttu niin kauan, että ase- ja ammusvarastot ammottavat pian tyhjyyttään, eikä uutta tuotantoa saada käyntiin ilmeisesti aikoihin. Eipä taideta tosissaan yrittääkään.

Amerikkalaiset ovat auttaneet Ukrainaa eniten, mutta sitäkin on hyvä suhteuttaa. Afganistanin operaatioiden ajan Yhdysvallat käytti siihen 300 miljoonaa dollaria päivässä. Nyt puhutaan miljardin tai parin paketeista ja yhteensäkin noin 60 miljardista. Se on 0,1 prosenttia Yhdysvaltojen bruttokansantuotteesta. Välttämättä ei kyse ole edes rahasta. Teksasin aavikoilla on varastoituna tuhansia taistelupanssarivaunuja tyhjän panttina.

On tässä vuosikymmenien aikana lähes mennyt usko ihmiskunnan kykyyn ratkaista perustavanlaatuisia ongelmia. Ehkä kuilun reunalla pystytään toimimaan. Toivotaan.

Lähteitä: HS 10.1.2024; Yle Areena, Historia: Venäjän kohtalon vaalit 1996; Patriarkkeja ja Oligarkkeja, Rene Nyberg, Kustannusosakeyhtiö Siltala 2019; Martti J. Kari, Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii? Docendo 2023; Pekka Virkki, Jälkisuomettumisen ruumiinavaus, Docendo 2023