Kirjoittanut Asko U. Huuhtanen
Mauno Koiviston kirja ”Venäjän idea” julkaistiin ensi kerran vuonna 2001. Kirjaa siteerataan ahkerasti vieläkin ja siitä on otettu uusintapainoksia. Koiviston näkemyksiä on mielenkiintoista verrata nykyhetken ”Venäjän ideaan” eli agressiiviseen, laajentumishaluiseen, raakaan roistovaltioon. Presidentti Koivisto oli työteliäs mies, hän luki ja opiskeli jatkuvasti, muun muassa venäjän kielen niin perusteellisesti, että pystyi lukemaan venäjää alkukielisistä lähteistä. Kertynyttä monenlaista materiaalia mainittua kirjaa varten oli niin paljon, että Koivisto kuvasi sitä heinäkasaksi. Elämänsä aikana hän eri virkatehtävissä oli myös paljon kosketuksissa venäläisten, niin virkamiesten kuin poliitikkojenkin kanssa. Sanoisin, että Koiviston kirja on eräs perusteos, kun Venäjää yrittää ymmärtää. Sattuneesta syystä kirjallisuutta on samasta aihepiiristä viime aikoina tullut runsaasti lisää, mutta ne eivät vähennä Koiviston kirjan arvoa. Pikemminkin päin vastoin.
Vanhat kronikat ovat vaikuttaneet Venäjän historian kulkuun, tapaan ajatella. Kronikoiden pohjalta periytyy ajatus, että Kiovan ja myöhemmin Moskovan ruhtinas hallitsi ”Jumalan armosta” ja että Venäjän valtion oli itse Jumala perustanut. Näinollen valta tulee Jumalalta, eikä missään tapauksessa kansalta. Ajatuskin kansan mielipiteen merkityksestä on Venäjällä vieras.
Venäjälle kristinusko tuli noin vuonna 900. Kristillinen kirkko oli jo jakautunut kahtia, roomalaiseen ja kreikkalaiskatoliseen kirkkoon. Jakautumisen syy oli se, tuleeko Pyhä henki vain Isästä (kreikkalaiskatolinen näkemys) vai Isästä ja Pojasta (roomalaiskatolisen kirkon oppi). Siinäpä oiva oppiriidan aihe. Nämä kirkot, itäinen ja läntinen kävivät valtataistelua myös Venäjällä. Itäinen, kreikkalaiskatolinen eli ortodoksinen, voitti. Kirkollisissa liturgioissa käytettiin kirkkoslaavia, joka muun kielen muuttuessa ei ollut enää tavallisen kansan ymmärrettävissä. Varmaan pyhyyden ja hartauden tunne voimistuu, kun loistavasti koristellussa kirkossa munkit ja papit hymisevät ja messuavat kielellä, jota ei ymmärrä. Kynttilät palavat, suitsukkeet tuoksuvat, värikkäät ikonit, maalaukset ja kirkolliset komeat asut hellivät aisteja. Vastakohta useimpien tavallisten ihmisten omaan murjumaiseen asumukseen oli järisyttävä.
Kyky oppia keskustelemaan ja perustelemaan näkökohtia oli osa antiikin perinnettä. Tätä perinnettä ei koskaan omaksuttu Venäjällä. Eipä vieläkään erilaisille rinnakkaisille mielipiteille Venäjällä paljon tilaa löydy. Kun vallitseva oppi tai virallinen totuus on tosiasioiden vastainen, sitä pahempi tosiasoille. 1200-luvulta lähtien Venäjä joutui mongolien alistamaksi. Suurimmillaan mongolien valta ulottui Puolaan ja Unkariin asti. Eli mongolien ratsastava armeija oli tehokkain avoimilla tasangoilla, joissa luonnollisia esteitä, kuten vuoristoja, ei ollut. Puolassa Krakovassa eräästä tornista soitetaan kai edelleen iltasoitto, joka aina katkeaa kesken. Se on muisto siitä, kun tataari ampui nuolen torvensoittajan kurkkuun.
Tataarien pitkän valtasuhteen aikana osasta venäläisiä muodostui yläluokka, joka palveli valloittajaa, keräsi verot ja ruhtinaskuntien lunnaat ”Kultaiselle ordalle”. Tataareita ei kiinnostanut, millä keinoin maksut kerättiin. Näin syntyi eräänlainen valtiokoneisto, joka sorti omaa kansaansa.
Tataarivallan perintönä Venäjälle jäi hallinnollinen mielivalta. Tataarivallan alaisuudessa Venäjälle ei päässyt syntymään oikeusturvallisuuteen perustuvaa valtiojärjestystä, vaan 1919 julkaistua suomalaista tietosanakirjaa mukaillen: ”Tsaarinvalta ei ollut kasvattanut kansaa kunnioittamaan lakia, vaan pelkäämään ylivaltaa.”
Kun mongolivalta, Kultainen orda hajosi, Iivana IV Julma kovilla otteilla vakaannutti sisäisen tilanteen ja alkoi laajentaa Venäjän imperiumia kaakkoon ja itään. Ainakin Iivana III:sta lähtien Venäjän ja Neuvostoliiton ideologia on ollut hyökkäyksellinen. Tasankovaltion asetelma on se, että jos ei hyökkää, joutuu perääntymään. Näin tullaan siihen, että aina siellä, missä kulloinkin ollaan, edessä on jokin uhka, jota pitää ehtiä torjumaan, ennenkuin uhkakuvat muuttuvat todeksi.
Iivana Julman loppuvuodet olivat julman terrorin aikaa, tuhansia ihmisiä tuhottiin tai karkoitettiin. Tämä kohdistui lähinnä aatelisiin ja pajareihin, jotka olivat rikkaita maanomistajia. Myös lainsäädäntöä ja hallintoa kehitettiin. Iivana Julma joutui varmaan, kuten kaikki diktaattorit, pelkäämään henkensä puolesta. Piti ehkäistä vaarat ennakolta. Hänellä oli myös mielenterveysongelmia. Riidan seurauksena hän tappoi oman poikansa. Iivana Julma oli Stalinin esikuva hallitsemisen ja terrorin käyttämisessä vallan turvaamiseksi. Putin on julkisuudessa käyttänyt puheenvuoroja, joissa hän ei salaa mieltymystään autoritääriseen, kovaotteiseen hallitsemiseen Stalinin malliin.
Iivana Julman kuoleman jälkeen seurasi sekasorron ja kaaoksen, smutan aika. Pietari Suuri oli seuraava vahva hallitsija lähes kaksisataa vuotta myöhemmin, joka loi järjestyksen ja alkoi taas vahvistaa valtakuntaa kovin ottein.
Bolševikkien vallankaappaus vuonna 1917 onnistui vastoin kaikkea todennäköisyyttä. Aluksi ei sotilas- ja työläisneuvostoissa sosialidemokraatien kummastakaan siivestä, ei vähemmistöläisten eikä enemmistöläisten joukosta yleensä päästy johtopaikoille. Leninillä oli iskulause: ”Kaikki valta neuvostoille.” Mutta kun niihin tuli ”väärä” kokoonpano, piti valta saada niiltä pois, puolueelle. Syksyn 1917 aikana vähitellen bolševikeiksi itseään kutsuvat sosialidemokraatit yhdessä sosiaalivallankumouksellisen vähemmistön kanssa kuitenkin saivat enemmistön Pietarin neuvostossa. Tämä enemmistö otti vallan Pietarissa ja vähitellen myös muualla Venäjällä.
Thomas Parland kirjoitti vuonna 1993 väitöskirjassaan: ”Neuvostoliiton voidaan katsoa olevan tsaristisen imperiumin historiallinen jatke. Voidaan sanoa, että neuvostoaikana marxismi-leninismi toimi valtionuskontona ja kommunistisen puolueen pääsihteeri sen yksinvaltiaana tulkitsijana.” Nykyhetkessä ei paljon tarvitse miettiä, kuka Venäjällä nykyisin linjat ja tulkinnat määrittelee.
Bolševikit olivat lähtökohdiltaan äärimmäisen länsimielisiä. Heille lokakuun vallankaappaus oli ensisijainen keino saada aikaan vallankumous Länsi-Euroopassa. Lev Trotski totesi, että Venäjän vallankumousta tärkeämpää olisi aikaansaada vallankumous Saksassa. Kun alkoi käydä selväksi, ettei tämä onnistu, alettiin rakentaa sosialismia yhdessä valtiossa, Venäjällä. Kun valtaa alettiin varmistaa itselle, uuden Neuvostoliiton rakenteista paljastui vanha Venäjä. Ankara hallinto, kansan kyky kestää ja kärsiä, tavoite laajentua ja valloittaa.
Stalin raivasi vähitellen pois eli murhautti kaikki entiset vallankumoustoverinsa ja näin varmisti yksinvaltiuttaan. Historiakirjojen teksteistä ja kuvista katosivat henkilöt, jotka oli mitätöity Stalinin käskystä. On vanha sanonta, että Venäjän historiaa ei voi ennustaa. Vuosina 1936 -1938 oli niin sanottu suuri puhdistus, jossa tuhottiin myös armeijan päällystöä. Tämä todennäköisesti auttoi Suomea talvisodassa, kun päteviä johtohenkilöitä oli likvidoitu. Tarkkoja surmattujen ja vankileirillä karmeissa olosuhteissa kuolleiden määrää ei tiedetä, mutta arviot ovat muutamasta miljoonasta 20 miljoonaan. Suomalaisia Venäjälle loikanneita tai siellä 1600 -luvulta lähtien asuneita suomensukuisia inkeriläisiä tapettiin Stalinin määräyksestä aiheesta kirjan kirjoittaneen Anni Reuterin mukaan noin 25 tuhatta. Tässä luvussa on mukana myös tuhansia Amerikasta tulleita suomalaisia siirtolaisia, jotka olivat muuttaneet Neuvostoliittoon rakentamaa ”työläisten paratiisia”.
Neuvostoliitossa oli vahva usko teorioiden kaikkivoimaisuuteen. Marxin teorioista tuli dogmeja eli kun kokemus osoitti tulokset huonoiksi, teoria oli niin vahva, että se rusensi havainnot. Havaintojen todistusvoima kiellettiin. Tästä kärsi varsinkin maatalous. Kolektivisointi tuhosi yritteliäisyyttä ja taloudellista toimintaa. Koivisto luki aikansa neuvostoliittolaisia kansantalouden oppikirjoja kynän kanssa, mutta luopui toivosta. Kansantalousoppi oli muuttunut Neuvostoliitossa maailmanselitysopiksi. Ideologialla todisteltiin, että talouden lait ovat ihmisten tahdosta riippumattomia, kuin luonnonlakeja. Kuten Koivisto toteaa, puhuminen ikuisista lainalaisuuksista on saarnaa, ei tiedettä. Mitään käytännön oppia ei neuvostoliittolaisista kansantalouden oppikirjoista ollut otettavissa. Jäykällä tuotannon ohjauksella oli monenlaisia seurauksia. Olen lukenut että, esimerkiksi pieniä kattiloita ei ollut saatavilla, koska oli helpompaa täyttää normit tekemällä suuria kattiloita.
Stalinin kuoleman jälkeen 1953 lieventyneessä ilmapiirissä Suomessa julkaistiin useita kirjoja, jotka avasivat ihmisten silmiä. Meillä julkaistiin 1950- luvulla muun muassa ”Kremlin kellot, Sirpin ja vasaran tie, Berijan tarhat”. Mielenkiintoisia kirjoja vieläkin, vaikka taitavat olla nykyään antikvariaattitavaraa. Venäjällä Stalinin aikaisia vankileirejä purettiin, ihmisiä vapautettiin. Silti taiteen, kirjallisuuden, runouden vapaus oli hyvin rajallista. Esimerkiksi moderneja maalauksia ja taide-esineitä ei hyväksytty – eikä vuosikymmeniin. 1970-luvulla Porvoon Nesteen jalostamolla eteenilaitoksella oli joukko nuoria mukavia työtovereita, joilla oli vahva usko Neuvostoliittoon mallimaana ja esimerkkinä. Tuolloin uutisoitiin, että joukko taiteilijoita oli vienyt modernit maalauksensa johonkin Moskovan puistoon näytteille. Tämän seurauksena oli paikalle kutsuttu palokunta, joka ruiskutti niin maalaukset kuin maalaritkin. Oikeaa taidettahan oli vain sosialistinen realismi. Eräs näistä nuorista idealisteista selitti minulle: ”Viepä itse maalauksia Porvoon puistoon ja katso mitä tapahtuu!”
Nikita Sergejevitš Hruštšov ajoi maailman tuhon partaalle 1962 Kuuban ohjuskriisin aikana. Tämä on varmaan kaikille tuttua historiaa, eikä siitä sen enempää, tv-ohjelmia ja dokumentteja tulee aiheesta usein edelleen. Jostain syystä herrat Hruštšov ja Kekkonen tulivat hyvin toimeen ja ilmeisesti molemmille maistui samantyyppiset virvokkeet. Huumorintajuakin löytyi molemmilta. Hruštšov menetti valtansa 1964 ja alkoi Leonid Iljich Brezhnevin valtakausi. Kommunistisen puolueen pääsihteeri hän oli 1966 – 1982 eli pisimmän ajan Stalinin jälkeen.
Brežnevin aikaa on sanottu pysähtyneisyyden ajaksi. Talous ei kehittynyt, kaikki jatkui vanhalla painollaan. Valtakautensa loppuvuosina Brežnevin terveys ja henkiset kyvyt alkoivat pettää, mutta vanhojen ikääntyvien tovereiden solidaarisuus piti hänet vallassa tai vallan keulakuvana. Hänen nimissään kirjoitettiin muistelmat ”Pieni maa”. Tästä teoksesta hän sai Lenin-palkinnon. Brežnev soitti useammalle vanhalle toverilleen ja kyseli, ovatko nämä lukeneet kirjan. Kun kaikki kehuivat, että hieno kirja, Brežnev tuumi: ”Kaikki kehuvat. Pitäisikö se itse lukea?” Jälkeenjääneissä muistiinpanoissa 9.11.1981 lukee: ”Luin muistelmani.”
Brežnevin jälkeen nimitettiin pääsihteeriksi vainoharhainen Andropov, joka uskoi, että länsi voi aloittaa ydinsodan Neuvostoliittoa vastaan minä hetkenä tahansa. Hän oli entinen KGB:n johtaja ja toisen maailmansodan aikana ohjasi partisaanitoimintaa Itä-karjalassa. Hän kuoli noin vuoden kuluttua, samoin häntä seurannut Konstantin Tšernenko . Seuraava pääsihteeri oli Mihail Gorbatsov, joka oli karismaattinen, nuori ja tarmokas. Hän uskoi, että järjestelmä on remontoitavissa. Tiedämme miten kävi. 90-luvun sekasorto vei venäläisiltä kaiken uskon demokratiaan. Koko sana muuttui kirosanaksi. Kun muutaman kirjaimen muuttaa venäjän kielisen demokratia sanan alussa, sanan merkitys muuttuu ”paskagratiaksi”. Yhteiskunta oli täysin sekaisin, rikolliset riehuivat, kansalaisomaisuus, luonnonvarat, teollisuus rosvottiin harvojen haltuun.
Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin neuvot ja auttaminen menivät pahasti metsään. Jälkikäteen on todettavissa, että kun oli tarkoitus antaa šokkiterapiaa, šokki tuli kyllä annetuksi, mutta terapian kanssa on ollut vähän niin ja näin. Voi kysyä, miten lännestä tuputettu yksityistäminen olisi voinut toimia maassa, jossa ei ole yksityisen omaisuuden suojaa eikä riippumatonta toimivaa oikeuslaitosta? Läntiset pankit vain ryntäsivät osille vähääkään välittämättä Venäjän rikollisuudesta, korruptiosta tai tavallisen kansan kärsimyksistä. Kuten Koivisto toteaa: ”Kansainvälinen valuuttarahasto ei ole poliittinen järjestö. On vain olemassa ne ehdot, joista lainaa annettaessa sovitaan, eikä muuta peliin tuoda.”
Putin pääsi monenlaisten vaiheiden ja rikollisten kähmintöjen kautta valtaan ja rajusti noussut öljyn hinta auttoi häntä onnekkaasti. Nöyryytetty Venäjän kansa kaipasi järjestystä ja vahvaa johtajaa. Kun Putin pani oligarkkeja järjestykseen, kansa taputti käsiään ja seurasi asiaa vahingoniloisena.
Kirjan loppupuolella Koivisto vetää asioita yhteen: ”Hyvinvoinnin tai onnen tavoittelu ei ole kuulunut Venäjän eikä Neuvostoliiton pyrkimyksiin. Tähtäimessä on ollut tarvittaessa kärsimystenkin kautta toteuttaa suurempia päämääriä.”
Pitää muistaa, mitä aikaa elettiin ja milloin Mauno Koivisto teki johtopäätöksensä ja kirjoitti kirjansa – ilmeisesti 1900-luvun loppupuolella. Hän muotoili tekstinsä asiallisen korrektiin muotoon, mutta johtopäätökset ovat kirkkaita. Nykytilanteessa monet kirjoittajat käyttävät paljon suorempaa ja kärjekkäämpää tyyliä, joka on tässä ajassa ja tilanteessa ymmärrettävää. Nyt me kaikki tiedämme, että näkemys agressiivisesta, laajentumishaluisesta, suurvalta-statusta kaipaavasta Venäjästä on oikea. Tosin Euroopasta löytyy puupäisiä poliitikkoja, jotka eivät vieläkään ole oivaltaneet missä mennään ja miten olisi välttämätöntä toimia. Voisivat tutustua diktaattorien toimintastaregioihin historiasta.
Jälkisanoiksi voisi tähän lisätä Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen täysin palvelleen professori Timo Vihavaisen näkemyksiä omieni lisäksi (Kanava 3/2024).
”Venäläisen maailman” (Russki mir) edustajakokous julisti ennen pääsiäistä, että Venäjän sota Ukrainaa vastaan on pyhä ja se on käytävä loppuun saakka ja on liitettävä Ukraina eli Vähä- Venäjä takaisin kolmiyhteyteen Iso-Venäjän ja Valko- Venäjän kanssa. Moskovan patriarkaatin avulla ja tuella pidetty kokous esitti äärimmäisiä näkemyksiä siitä, millaista Venäjän politiikan yleensäkin pitäisi olla, korostaen etatististen (valtiojohtoisten) ja militarististen näkökohtien ensisijaisuutta. Kokouksen evästystä voi täydellä syyllä pitää fasistisena manifestina. Siihen kuuluu muun muassa Venäjän väestön nostaminen sadan vuoden aikana 600 miljoonaan ja perhearvojen palauttaminen suurperhettä suosivaksi. Tulee tässä ajatus, että minkä kaltaisissa maissa nykyajassa puhutaan ”Pyhästä sodasta”.
Käynnissä olevan sodan aikana Venäjän mielipideilmasto on muuttunut yhä sovinistisemmaksi ja militaristisemmaksi. Ylivoimainen enemmistö kansasta kannattaa nykyistä presidenttiä ja hänen sotapolitiikkaansa. Toisen maailmansodan voittoa (jossa venäläisiä kuoli yli 27 miljoonaa), on hehkutettu Brežnevin ajoista. Putinin aikana hehkua on vain lisätty ja muistelu on muuttunut kansanliikkeeksi. Juhlintaan liittyvä sävellys ”Pyhä sota” on muuten alun perin ukrainalainen bolševikkejä vastaan taistelleiden joukkojen laulu. Tämä unohdettu asia ei Venäjällä tahtia haittaa.
Venäjän henkinen jälkeenjääneisyys selittyy pitkällä eristyksellä läntisestä maailmasta. Suurin osa venäläisistä oppi lukemaan vasta Neuvostoliiton aikana ja alkoi saada tarkoin valikoitua tietoa ulkoisesta maailmasta. Kun ei ollut internettiä, somea tai muita nykymaailman itsestäänselvyyksiä, tiedon pimitys onnistui lähes täydellisesti. Katselin 1970-luvun lopulla Venäjän valtiollisen television ohjelmaa, joka kertoi Amerikasta. Selostuksesta en paljon ymmärtänyt, mutta lähinnä näytettiin ankeaa maaseutua, muistomerkkejä patsaita tms. Ohjelmassa näkyi vain yksi auto, 1950-luvun siipijenkki, joka jätti taakseen valtavan savupilven kulkiessaan. On varmaan kuvaajien täytynyt odottaa pitkään, ennenkuin saivat ”oikeanlaisen” otoksen. Yleisesti (ei liity em. ohjelmaan), kun suomalaiset turistit ostivat Viipurista hyvää ruisleipää, se selitettiin sillä, että Suomessa nähdään nälkää.
Venäjän ortodoksinen kirkko on yksi vahva symboli valtiolle ja tukee valtajärjestelmää patriarkkansa Kirilin johdolla. Kirkko on kiivaasti alusta lähtien kannattanut Putinin sotatoimia ja siunaa ohjukset ja muut aseet. Kirilin elintaso on kirkonmiehelle todella mahtava. https://huuhtanen.wordpress.com/2022/06/05/patriarkka-voi-paksusti/
Kun Venäjän historiaan tutustuu, sitä voi hyvin järjellä ymmärtää. Se on vain henkisesti jälkeenjäänyt junttila, joka ei edes yritä suurista luonnonvaroista huolimatta luoda kansalaisilleen hyvää ja onnellista elämää. Tavoitteet ovat suurvalta-aseman palauttaminen, entisten alueiden jälleenvaltaus, lännen hajoittaminen kaikin keinoin, trollamisella, myrkytyksillä, lahjonnalla, murhilla ja millä tahansa keinolla sodasta alkaen. Sekä tietenkin johtoeliitin vallan ja elintason turvaaminen. Yhteiskunnalliset arvot ovat satojen vuosien takaa.
Lähteitä: Venäjän Idea, Mauno Koivisto, Tammi 2022, alkuteos 2001; Timo Vihavainen, Kanava 3/2024; Wikipedia
Huuhtanen 